Lempi (Minna Rytisalo)

Kuka ja missä?

Tarinan päähenkilö on Lempi -niminen nuori nainen, ja tarina sijoittuu sota-aikaiseen Lappiin. Kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen: Tarinassa on kolme kertojaa, mutta Lempi itse ei ole äänessä lainkaan. Lempin elämää kuvataan  aviomiehen, aputytön sekä kaksoissisaren näkökulmista.

Lempi menee naimisiin syrjäkylällä asuvan Viljamin kanssa ja yrittää sopeutua pientilan emännän rooliin. Sisko puolestaan seurustelee saksalaisen upseerin kanssa ja lähtee lopulta tämän mukana Saksaan. Onni ei kuitenkaan ole matkassa myötä kummallakaan siskolla.

Lukukokemus

Minusta on kiinnostavaa lukea sota-ajan elämästä kertovia tarinoita, joten aihe on  houkutteleva. Kerrontaratkaisu saa tietysti miettimään, millainen ihminen Lempi "oikeasti" oli. Jokainen kertoja kun näki hänestä eri puolen ja lukijan saama käsitys Lempistä oli osittain  ristiriitainen.

Kirjan kieli on punnittua, kuvailevaa ja vahvatunnelmaista. Pidin kyllä kirjasta, mutta jostain syystä esimerkiksi Viljamin henkilökuva ei ollut minusta ihan uskottava. En oikein osaa perustella, miksi.

Davidin uni (Anthony Doerr)

Kuka, mitä, missä?

Tarinan päähenkilö on alaskalainen hydrologi David Winkler, jonka elämää seurataan neljännesvuosisadan ajan. Kirjan suomenkielinen nimi viittaa päähenkilön outoon kykyyn nähdä enneunia onnettomuuksista ja jopa kuolemista. David näkee unen, jossa hän on edesauttamassa tyttärensä hukkumiskuolemaa. Torjuakseen mahdollisen tulevan tapahtuman, hän lähtee pois ja jättää näin vaimonsa Sandyn huolehtimaan yksin heidän yhteisestä tyttärestään, Gracesta.

David pakenee mahdollisimman kauas Alaskasta, Karibialle, jossa hän elää seuraavat kaksikymmentä vuotta hotellin yleismiehenä tietämättä, mitä vaimolle ja erityisesti tyttärelle on tapahtunut. Eräänä päivänä hän kuitenkin päättää lähteä ottamaan selvää...

Tarina on siis kertomus vanhemmuudesta, perheestä, ikävästä ja ystävyydestä. 

Erityistä

Päähenkilön äiti on suomalainen. Päähenkilö on erityisen kiinnostunut lumikiteiden rakenteesta. Kirjan kansikuva viittaakin lumikiteisiin. 

Lukukokemus

Kirja oli mukaansatempaava ja kiinnostava. Tarinan pohjavire on melankolinen, mutta loppu on tavallaan onnellinen - sillä tavalla kuin nyt perheensä hylänneen isän tapauksessa voi olla. Koska tarinan päähenkilö on luonnontieteilijä ja tapahtumapaikat vaihtelevat Alaskasta Karibianmeren saaristoon, on tekstissä paljon elävästi kirjoitettua luonnon kuvausta. 

Pobeda 1946 (Ilmar Taska)

Kuka ja missä?

Sodanjälkeisessä Tallinnassa elää perhe, jonka isä pysyttelee piilossa, äiti on koko ajan huolestunut ja pikkupoika leikkii halkopinon päällä linja-auton kuljettajaa. Lähistöllä liikkuu tuliterä Pobeda (vau!), jonka kuljettaja käy juttusille pojan kanssa. Eipä aikaakaan, kun tuo mukava setä saa tietää kodin takahuoneessa piileskelevästä isästä. Sitten isä viedäänkin mustalla pakettiautolla pois, ja äiti ja poika jäävät kahdestaan. Tai melkein kahdestaan, sillä sedällä tuntuu olevan asiaa myös äidille.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkiselvittelyistä Virossa. Tarinassa kuvattu aika vaikuttaa kaoottiselta. Viron turvallisuuspalvelu vangitsee itsenäisyysliikettä lähellä olleen kansalliskomitean jäseniä - siinä sivussa varmaan muitakin epäluotettaviksi tai kansanvihollisiksi luokiteltuja virolaisia. Vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja karkotukset ovat jokapäiväisiä asioita. Samaan aikaan maahan lappaa tulijoita Neuvostoliiton muista osista. Kaikille ei ole asuntoja, joten tulijoita sijoitetaan tavallisten virolaisten koteihin. Pojan tädin kotiin esimerkiksi sijoitetaan Keski-Aasiasta kotoisin oleva perhe.

Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että kirjassa on kaksi tarinalinjaa, joista toisessa käy hyvin ja toisessa käy huonosti. Pojan ja hänen vanhempiensa kohtalo on surullinen ja jää osin avoimeksi. Tädin käy paremmin.

Erityistä

Klassisella musiikilla ja oopperalibretoilla on osansa tarinassa. Pojan täti Johanna on oopperalaulaja, joka käy kirjeenvaihtoa englantilaisen miehensä kanssa. Koska sensuuri on voimassa, verhoaa Johanna sanottavansa  vertauskuvallisesti oopperalibrettoja apuna käyttäen.

Toinen erityinen asia on, että vain Johannasta ja tämän miehestä Alanista käytetään nimiä. Muut henkilöt ovat poika, äiti (sisko), isä ja mies. Onko tällä valinnalla haluttu korostaa henkilöiden kasvottomuutta? Osoitetaan, että surulliset ja epäoikeudenmukaiset kohtalot olivat monien osa sodanjälkeisessä Virossa.

Heksingin Sanomien arvostelu teoksesta.

Värittömän miehen vaellusvuodet (Haruki Murakami)

Kuka ja missä?

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias japanilaisinsinööri, joka suunnittelee työkseen rautatieasemia. Hän harrastaa uimista ja rentoutuu katselemalla rautatieasemien väenpaljoutta ja lähteviä junia. Tsukurun elämä on lukijan silmin rauhallista ja no, ehkä jotenkin tapahtumaköyhääkin.

Lukioikäisenä Tsukurulla oli ollut tiivis viiden hengen ystäväjoukko. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä Tsukuru suljettiin varoittamatta ja selityksittä ystäväryhmän ulkopuolelle. Tarinan nykyhetkessä Tsukuru elää Tokiossa, mutta on alun perin toisesta kaupungista, Nagoyasta, kotoisin.

Mitä tapahtuu?

Tsukuru alkaa tyttöystävänsä Saran aloitteesta selvittää, miksi ystävät aikanaan hylkäsivät hänet. Kuten arvata saattaa, menneisyydestä löytyy melkoinen likaämpäri, jonka sisällöstä  Tsukurulla ei ole ollut aavistustakaan. Vyyhtiä selvitellessään Tsukuru matkustaa Suomeen, jossa menneisyyden möröistä eniten tietävä Eri nykyisin asuu.

Miksi kirja kannatti lukea?

Murakamin teoksia tunteville se lienee itsestään selvää: Kirjan tunnelma on murakamimaiseen tapaan haikea, viipyilevä ja paikoin mystinenkin. Tosin tässä teoksessa ei ollut rinnakkaistodellisuuksia eikä yliluonnollisia elementtejä, kuten esimerkiksi teoksissa Kafka rannalla ja 1Q84. Japanilaisen elämäntavan lisäksi teoksessa viehättää myös mielenmaisemien kuvaaminen. Tsukurun tapauksessa menneisyys vaikutti nykyisyyteen eikä hän ollut oikein koskaan päässyt jaloilleen tultuaan nuorena torjutuksi. Lopulta näkyy valoa, vaikka tarinan lopetus jääkin avoimeksi.

Suomalaista lukijaa tietysti myös kiinnostaa japanilainen kuvaus suomalaisesta kesämökkielämästä ja kesäisestä Helsingistä. Tunnistettavia, täytyy myöntää.

Heijastus (Maritta Lintunen)

Kuka ja missä?

Kolmekymppinen Tuomas Hamara palaa toukokuisena viikonloppuna kotikyläänsä, suomalaiseen pikkutaajamaan kuin sisäisen pakon ajamana. Käy ilmi, että Tuomas on yliopistolla uranosteessa oleva matemaatikko, jonka yksityiselämä ei aikuisiällä ole asettunut raiteilleen.

Tarinan nykyhetkestä siirrytään Tuomaksen ankeaan nuoruuteen. Siellä kohdataan tunnevammainen isä ja Tuomaksen nuoruudenrakkaus, Suvi.

Tuomaksen lisäksi tarinassa ovat äänessä Suvi sekä kylän kampaaja-Saara, joka osoittautuu Tuomaksen (nyt jo edesmenneen)  isän naisystäväksi.

Lukukokemus

Romaani on oikeastaan aika lyhyt, 165-sivuinen. Kerronta on tiivistä ja paikoin myös aukkoista, joten lukiessa saa olla tarkkana. Myös kertojien vaihtuvat näkökulmat antavat pientä haastetta lukijalle. Yksi tarinan ideoista onkin varmaan siinä: samaa tilannetta tarkastellaan eri henkilöiden silmin. Kirjan nimi voisi viitata siihen, että pystymme aina näkemään vain heijastuksia, osia (toistemme) todellisuudesta.

Teoksen ihmiskuva on mielestäni alakuloisella tavalla realistinen. Ristiriitojen keskellä eläminen on kuluttavaa ja hajottavaa. Joskus on tehtävä rajuja ratkaisuja päästäkseen elämään omaa elämäänsä. Tarinan lopussa ristiriidat eivät suinkaan ole ratkenneet, mutta henkilöt ehkä ymmärtävät itseään ja omia toiveitaan alkutilannetta paremmin.

Lintusen teksti on kuvailevaa ja havainnollista. Tunteet ja tunnelmat välittyvät elävinä lukijalle.

"Katkaisen ruohonkorren ja janoissani vedän siitä hampailla irti vihreää, makeaa mehua. Kello neljän aikaan aamulla linnut laulavat ikään kuin vimmainen, valoa kohti suunnattu viserrys pitäisi niitä hengissä. Aurinko lämmittää männikön latvoja, mutta ruumista puistattavat vilunväreet. Häthätää umpimähkään päälle riipaistut matkavaatteet ovat kostuneet hiestä ja yön kosteudesta."

By its Cover (Donna Leon)

Kuka, mitä, missä?

By its Cover on Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan 23. teos. Se on suomennettu nimellä Ansionsa mukaan.

Venetsialainen rikoskomissario Guido Brunetti elää englannin kielen opettajana yliopistossa työskentelevän vaimonsa Paolan ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa Venetsian sydämessä.

Sarjan kuluessa Brunetti on ratkaissut monentyyppisiä rikoksia. Tosin toisinaan on käynyt myös niin, että monimutkaisten italialaisen korruptiokuvioiden vuoksi rikollinen on onnistunut livahtamaan viranomaisilta ja jäänyt näin rangaistuksetta.

Tällä kertaa rikos tapahtuu kirjojen maailmassa. Venetsialaisesta Biblioteca Merula -kirjastosta katoaa arvokkaita kirjoja. Käy myös ilmi, että osaa kirjaston kirjoista on silvottu. Henkilökunta epäilee amerikkalaista tutkijaa, jonka henkilötiedot osoittautuvatkin tarkemmassa selvittelyssä vääriksi.

Komissario Brunetti kollegoineen perehtyy arvokirjojen pimeisiin markkinoihin ja osoittautuu, että myös siellä rikolliset toimivat keinoja kaihtamatta. Murhalta ei vältytä tälläkään kertaa, vaikka aihe aluksi tuntuukin viattomalta verrattuna Brunettin aikaisempiin rikostapauksiin.

Minulle Brunetti-dekkareiden viehätys perustuu pitkälti venetsialaismiljöön ja Brunettin sosiaalisten verkostojen kuvaamiseen. Pidän myös paikoin viipyilevästä kerronnasta, joka ilmenee esimerkiksi Brunettin havaintoina kotikaupunkinsa maisemista ja rakennuksista.

Lainaa vain (Renate Dorrestein)

Jostain syystä olen viime aikoina lukenut samalta kirjailijalta kirjoja kaksittain! Hollantilaisen Renate Dorresteinin tuotannosta esittelen nyt samalla kertaa kaksi teosta: romaanit Lainaa vain ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.

Pojallani on ...-teos on näistä kahdesta vanhempi (2006). Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että pojasta ei kerrota tarinassa oikeastaan muuta kuin että hän elää toistaiseksi Australiassa ja hänellä on tyttöystävä. Muutoin teoksen tapahtumat sijoittuvat Hollantiin, Amsterdamin liepeille.

Tarinan päähenkilö on 50-vuotias Heleen, joka pyörittää miehensä Peterin kanssa jouluruusuja kasvattavaa puutarhayritystä. Australiassa oleilevan esikoisen, Stormin, lisäksi perheeseen kuuluu 13-vuotias eläinrakas pikkusisko Lizzy.

Eräänä iltapäivänä Heleen saa puhelinsoiton äitinsä ystävättäreltä Ellyltä, joka on löytänyt  80-vuotiaan Margrietin sekavassa tilassa tämän kotoa. Seuraavat puoli vuotta ovat Heleenin elämässä yhtä hullunmyllyä. Aivoinfarktin saaneelle äidille pitäisi löytää sopiva hoitokoti, vaikka äiti ei itse ymmärrä, miksei hän voi asua kotonaan. Afasia on vienyt äidiltä kyvyn tuottaa ymmärrettäviä lauseita, joten kommunikoiminen on vaikeaa.

"Äiti ei päästänyt minua helpolla. Kun tulin Aurinkokumpuun, yhdeksän kertaa kymmenestä hän odotti minua huoneessaan täysin valmiina kotiinlähtöön, kaappi tyhjä, alusvaatteet pinoissa sängyllä, valokuvat poissa seiniltä, toalettipussin vetoketju suljettu. Herran tähden, hän kiljaisi hillittömästi heti minut nähdessään, vihdoinkin, vihdoinkin! Hänen leuastaan riippui pitkä sylkirihma, hiukset olivat kampaamatta, mutta hän oli yhtäkkiä nainen, jolla oli päämäärä. Hurjasti elehtien hän sopersi: Avantoon. Takaisin avantoon."

Käy ilmi, että Margriet ei ollut koskaan ollut lapsilleen erityisen hoivaava äiti. Heleen oli jopa kokenut äidin hävenneen häntä ruman paloarven takia, jonka äiti itse oli hänelle aiheuttanut. Luultavasti tästäkin syystä Heleenin oli vaikea asettua hoivaajan asemaan suhteessa äitiinsä. Margrietin puhekyvyn menetyksestä seuraa myös se, että kaikki menneisyydessä selvittämättä ja hampaankoloon jääneet asiat jäävät lopullisesti puhumatta.

Sairastuneen äidin lisäksi parisuhde (liian) ymmärtäväisen Peterin kanssa sekä teini-ikäisen Lizzyn viehtymys itseään rutkasti vanhempaan mieheen tuottavat Heleenille lisää harmaita hiuksia.

Teoksessa käsitellään siis perhesuhteita: eri-ikäisten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, parisuhteita, sisarussuhteita.

Kirjasta muualla: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2011/09/renate-dorrestein-pojallani-on.html

Lainaa vain (2009) on myös eräänlainen perhetarina. Tässäkin päähenkilö on noin 50-vuotias nainen, Nettie, joka huolehtii aivovaurion saaneesta tyttärenpojastaan Igorista. Nettie samoin kuin hänen tyttärensä ovat saaneet ainokaiset lapsensa hyvin nuorina, joten Igorilla on ikäeroa mummonsa kanssa vain reilut 30 vuotta. Igor saa toisinaan raivokohtauksia ja  hänen on vaikea nimetä tunteitaan, joten sosiaalisissa suhteissa riittää haasteita.

Igor on työssä suojatyökeskuksessa, Nettie siivoaa rautatieaseman vessoja. Heidän elämänsä kulkee kutakuinkin rauhallista uomaa, kunnes Igor tapaa lähimarketin pihalla asunnottomien lehteä myyvän Lisan. Pian tutustumisensa jälkeen nuoret löytävät puistosta  vauvan (!) ja ottavat sen mukaansa. Kolmikko majoittuu Nettien ja Igorin asuntoon eikä Nettiellä ole aavistustakaan siitä, että vauva ei olekaan Lisan. Kunnes...

Tarinaa lukiessa tulee mieleen, että ehkä näemme toisissa ihmisissä sellaista, mitä olemme tottuneet näkemään itsessämme. Nettie uskoi Lisan olevan nuori yksinhuoltajaäiti, koska oli itsekin ollut sellainen.  Lisan ja vauvan myötä Nettie myös saa itselleen "kokonaisen" perheen, jollaista hänellä ei aikuisiällään koskaan ole ollut ja iloitsee siitä. Lisa kuitenkin väsyy omatekoiseen kotileikkiinsä, ja sitten vauvakin pitäisi palauttaa oikeille vanhemmilleen.

Tässä tarinassa on myös tummia sävyjä: Igorin äidille, Jolielle, ei ole käynyt elämässä hyvin.

Renate Dorresteinin teosten päähenkilöillä, Heleenillä ja Nettiellä,  on jotakin yhteistä. Kumpikin suhtautuu hädänalaisessa asemassa olevaan sukulaiseensa velvollisuudentuntoisesti.


Naisten motiivit ovat kuitenkin erilaiset. Heleen auttaa äitiään, vaikkei ole itse saanut lapsena kaipaamaaansa hoivaa eikä Heleenillä tunnu olevan lämpimiä tunteita äitiään kohtaan. Heleenin velvollisuudentunto on kuitenkin vahva ja hän myös säälii äitiään. Nettie puolestaan on syvästi kiintynyt tyttärenpoikaansa Igoriin ja toivoo tälle hyvää. Nettie myös luultavasti potee huonoa omaatuntoa suhteessa tyttäreensä, joten hän haluaa onnistua tyttärenpoikansa kanssa, vaikka haasteita totisesti riittääkin.

"Minä menen pakkaamaan, Igor sanoo. Nettie seuraa poikaa häkeltyneenä. Hän jää seisomaan ovenpieleen ja katselee sanattomana, kuinka tämä taittelee touhukkaasti paitojaan ja asettelee niitä laukkuun. Hänen päässään käynnistyy vaimea surina, joka peittää alleen kaikki muut ajatukset. Igor omilla jaloillaan. Siitä hän on aina haaveillut, mutta tällä tavalla siitä ei tule mitään. Hänen on pakko heittää kapuloita rattaisiin."

En oikein osaa sanoa, millaisen kuvan teokset antavat hollantilaisesta yhteiskunnasta. Kummankin tarinan fokus on aika lailla henkilökohtaisessa maailmassa. Palvelukotikuvaukset ovat herkullisia, mutta samantapaisia maailmoja voisi löytyä Suomestakin. Huumeongelma on Lainaa vain -teoksessa näkyvästi esillä.

Lainaa vain -nimi luo intertekstuaalisen viittauksen Maaritin tunnetuksi tekemään samannimiseen lauluun. Laulussa korostetaan sitä, kuinka lapsi on vanhemmillaan vain lainassa " - -oot lainaa mulle hetkisen". Romaanin nimi saa tässä valossa ironisen vivahteen, sillä Nettie kokee saaneensa Igorin myötä elämänmittaisen velvollisuuden. Pojan itsenäistyminen on pitkän tien päässä, jos sielläkään.

Hollanninkielinen alkuteos on nimeltään "Is er hoop", mikä suoraan käännettynä tarkoittaa "toivoa on".

Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä (Virpi Hämeen-Anttila)

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja Yön sydän on jäätä (2014), Käärmeitten kesä (2015) ja uusimpana Kuka kuolleista palaa (2016) vievät lukijan aivan toisenlaiseen maailmaan kuin useimmat nykysuomalaiset dekkarit. Hämeen-Anttilan teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, jossa elämä vaikuttaa  nykyistä vaarallisemmalta ja nuoren valtion kasvukivut näyttäytyvät poliittisena levottomuutena.

Teosten päähenkilö on eräänlainen herrasmiessalapoliisi Karl Axel Björk, joka liikkuu taustansa vuoksi sujuvasti yhteiskunnan eri kerroksissa. Lakimies Kalle Björk on päivätyössä sisäasiainministeriössä, mutta avustaa vapaa-ajallaan poliisia, erityisesti parasta ystäväänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmania.

Yön sydän on jäätä -teoksessa selvitellään pääasiassa Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyneen kuolleen miehen tapausta, mutta mukana on myös kieltolain mukanaan tuomaa tohinaa sekä poliittisia jännitteitä vain muutama vuosi aiemmin käydyn  sisällissodan jäljiltä. Käärmeitten kesässä ratkaistavana on myrkytysmurhien sarja.

Molemmissa lukemissani dekkareissa keskeisessä osassa on myös päähenkilön yksityiselämä, joka on melko monimutkaista ja siksi kiinnostavaa. Kalle Björkillä on hiukan traumaattinen suhde lapsuudenperheeseensä. Toisaalta hänellä olisi paljonkin vientiä naismaailmassa, mutta hänen tuntuu olevan vaikea päättää, mitä oikeastaan haluaa. Vaihtoehtoina kun ovat suomalaisen älymystöperheen nuori Ida, hienostunut suomenruotsalainen Lisbet ja salaperäinen, venäläistaustainen Elena.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät perinteisistä dekkareista ja joita 1920-luvun ajankuva kiinnostaa. Helsinkiä kuvataan teoksessa varsin tarkasti. Onpa kirja etu- ja takaliepeessä kartatkin, joihin on merkitty tarinan tärkeimmät tapahtumapaikat. Teos antaa 1920-luvun Helsingistä monikulttuurisen kuvan, kuten jo Björkin naisystävien taustoistakin voi päätellä. Lisäksi Hämeen-Anttila antaa henkilöidensä käyttää omalle yhteiskuntaluokalleen ja yhteisölleen kuuluvaa kieltä. Ehkä hauskin esimerkki on Kalle Björkin apulainen, nuori kengänkiillottajapoika Frans Valkama:

  " Kyylat painu niihin toisiin mestoihin. Fundeerasin, että jonkun pitäis tulla jelppiin teitäkin. Kun te sanoitte, että gubbe on vaarallinen."

Lisää lukukokemuksia:

https://kirjanpauloissa.blogspot.fi

http://nuorenopettajattarenkirjablogi.blogspot.fi/

Kaikki se valo, jota emme näe (Anthony Doerr)

Kuka,missä ja milloin?

Ajallisesti tarina alkaa vuodesta 1934 ja kestää toisen maailmansodan päättymiseen asti, vuoteen 1945. Lopussa tehdään vielä kaksi aikasiirtymää: 1970-luvulle ja vuoteen 2014.

Teoksessa on kaksi tarinalinjaa.Toinen kertoo ranskalaisesta sokeasta tytöstä, Marie-Lauresta,joka elää isänsä kanssa ensin Pariisissa ja sodan sytyttyä siirtyy sukulaistensa luo Saint Malon pikkukaupunkiin Bretagneen. Marie-Lauren isän työpaikka on Pariisin luonnontieteellinen museo, joka ympäristönä tulee sokealle Marie-Laurellekin hyvin tutuksi. Lähtiessään Bretagneen isä saa museosta mukaansa arvoesineen, josta huolehtiminen määrittää isän ja Marie-Lauren kohtaloa ratkaisevalla tavalla.

Toinen tarina kertoo saksalaisesta Werneristä, joka asuu sisarensa kanssa orpokodissa keskellä saksalaista kaivosaluetta, Zollvereinissa. Werner on lahjakas poika, joka oppii rakentamaan radion romusta ja kuuntelee sisarensa Jutan kanssa lyhytaaltolähetyksiä lastenkodin ullakkohuoneessa. Korjattuaan paikallisen silmäätekevän Herr Siedlerin radion, Werner saa mahdollisuuden lähteä kouluun ja välttää näin joutumasta 15-vuotiaana kaivokseen töihin.  Koulussa opiskellaan Wernerin rakastamia luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta koulu on myös sotilasoppilaitos, jonka kurinpitomenetelmät ovat vähintäänkin pöyristyttäviä.

Sodan jatkuessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lopulta kohtaavat. Enempää juonipaljastuksia en halua tehdä.

Mitä jäi mieleen?
Doerrin teos on hieno tarina: vaikuttava, jännittävä, kaunis ja tavallaan uskottavakin - ainakin psykologisen kuvauksen osalta.  Romaanin luvut ovat lyhyitä, joskus vain kahden sivun mittaisia.  Luvut on nimetty sisältönsä mukaan: "Hän ei palaa", "Syksy", "Pikku talo", "Keuhkokuume". Lukujen nimeäminen johtuu ehkä siitä, että näkökulma Marie-Lauren ja Wernerin tarinoiden välillä vaihtelee vähän väliä. Nimettyjen lukujen avulla on  helpompaa seurata tarinan kulkua.

Kirjailijan tyyli on hyvin kuvailevaa, ja eri aisteja hyödyntävää, mikä tekee ainakin omasta mielestäni tekstistä helpommin samaistuttavan. Marie-Laure on sokea, joten ympäristöä havainnoidaan hänen näkökulmastaan ja näin ollen on tietysti luonnollista, että muut aistihavainnot kuin näkeminen korostuvat.

"Autot roiskuttavat kaduilla vettä, sulavesi lorisee puroina; hän erottaa, miten lumi rasahtelee ja ropsahtelee puiden oksilta. Hän haistaa kasvitieteellisen puutarhan setrit neljänsadan metrin päässä. Tässä kohtaa metrojuna kiitää jalkakäytävän alla; tuolla on quai Saint-Bernard. Tässä kohtaa taivas aukenee, ja hän kuulee oksien naksahtelun: tuolla on se kapea puutarha-alue Paleontologian osaston takana. Tämän siis täytyy olla quain ja rue Cuvierin kulma."

Minua puhutteli myös romaanin kuvaus sodasta. Tulin ajatelleeksi, miten erilainen kokemus toinen maailmansota on ollut eri puolilla Eurooppaa. Suomessa sota käytiin rintamalla, ja siviilien uhkana olivat pommitukset. Keski-Euroopassa sen sijaan valloittajat vaihtuivat, vastarintaliikkeet toimivat ja ainakin Doerrin esittämän kuvauksen perusteella tuntui olevan vaikeaa tietää, keneen saattoi luottaa. Vihollinen saattoi asua naapurissa.

Sota myös asetti ihmiset epäinhimillisiin tilanteisiin, joissa tavalliset sotilaat tai siviilitkin joutuivat päättämään toisten ihmisten elämästä. Koneiston osaksi joutuminen hävitti myös ihmisen oikeuden ohjailla omaa elämäänsä. Tätä korosti erityisesti Wernerin tarina natsiarmeijan radistina.

Romaanista on kirjoitettu monissa kirjablogeissa. Tässä pari linkkiä:

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi
http://kirjasfaari.fi/
https://www.lukulamppu.fi/