Lomalukemisia

Lomareissulla sain  luettua  kolme kirjaa, jotka poikkeuksellisesti niputan yhteen postaukseen.

Teokset ovat Haruki Murakamin Sputnik, rakastettuni, Ann Cleevesin Valoisat illat ja Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta.

Valoisat illat on Shetlannisaarille sijoittuva dekkari ja myös Hylätty ranta on tavallaan jännityskirja, vaikkei varsinainen dekkari olekaan. Molemmat teokset sijoittuvat siis Brittein saarille. Murakamin teoksen tapahtumapaikat puolestaan ovat Tokio sekä nimeämätön kreikkalainen pikkusaari. Myös Sputnikia voi pitää jokinlaisena salapoliisikertomuksena, sillä teoksen nimihenkilö, oikealta nimeltään Sumire katoaa mystisesti Kreikassa jälkiä jättämättä. Sputnikissa päähuomio on kuitenkin "inhimillisen kaipuun kuvauksessa" (takakansitekstiä), katoamiseen tässä tapauksessa liity rikosta eikä kukaan kirjan henkilöistä ole poliisi tai edes yksityisetsivä.

Lyhyesti kaikista kolmesta:

Valoisat illat: Komisario Jimmy Perez alkaa selvittää taidenäyttelyn avajaisissa oudosti käyttäytyneet miehen murhaa. Tapaus paljastaa monenlaista kylässä elävien ihmisten menneisyydestä. Ollaan Shetlanninsaarilla, jossa tapahtuma-aikaan, alkukesästä on yöttömien eli valoisien öiden aika.

Sputnik, rakastettuni: Nuori tokiolainen miesopettaja rakastuu opiskelutoveriinsa, joka puolestaan rakastuu itseään reilusti vanhempaan naiseen. Naiset matkustavat Kreikkaan, jossa Sumire katoaa. Tämän jälkeen kertoja ja Sumiren rakastettu yrittävät yhdessä löytää Sumiren. Lopetus on monitulkintainen. Murakamin teosten tapaan tämäkin romaani sisältää todellisuuden tarkastelua ehkä jollain lailla maagisen realismin hengessä.

Hylätty ranta: Teos on loppua kohti synkkenevä, miltei kauhuelementtejä sisältävä romaani. Päähenkilö lähtee perheensä kanssa pääsiäisenä pyhiinvaellusmatkalle paikkaan, jossa he ovat yhdessä pienen seurakuntalaisporukan kanssa käyneet vuosia sitten aiemminkin. Kylässä on oudon synkkä ja torjuva tunnelma. Läheiseen taloon tuodaan nuori tyttö synnyttämään lasta. Päähenkilön hiukan jälkeenjääneeltä vaikuttava veli kiinnostuu tytöstä ja veljekset lähtevät tapaamaan tyttöä. Tapahtumat saavat kuitenkin synkän suunnan.

Lukukokemuksena näistä kolmesta pidin eniten Murakamista. Viipyilevä kuvaus ja erikoiset henkilöt olivat kiinostavia, vaikka filosofinen osa menikin osittain hiukan yli ymmärrykseni. Murakamin päähenkilö päämäärättömyydessään herättää minussa sympaattisia tunteita.

Hylätty ranta oli kiinnostavasti kirjoitettu ja jännite säilyi, mutta tapahtumat olivat jollain lailla inhottavia, joten tarina jätti tahmean olon mieleen. (Pitää kuitenkin sanoa, että teos palkittiin vuonna 2015 Britanniassa parhaana esikoisromaanina.)

Valoisat illat oli mielestäni ihan ok perusdekkari, ja miljöön kuvaus oli kiinnostavaa, vaikka suomalaiselle nuo valoisat yöt ovat tietysti ihan tavanomainen kokemus. Näin pari viikkoa lukemisen jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjasta ei jäänyt mitään erityistä mieleen.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Alan Bradley)

Kuka, mitä, missä?

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn kirjoittaman Flavia de Luce-sarjan kolmas teos. Koko sarja on järjestyksessä Piiraan makea maku, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Kuolleet linnut eivät laula, Nokisen tomumajan arvoitus, Kolmasti naukui kirjava kissa sekä uusimpana On hieno paikka haudan povi. 

Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Filminauha kohtalon käsissä ovat saaneet omat postauksensa tässä blogissa. 

Taustatietoja lyhyesti: Sarjan päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce, joka elää 1950-luvun Englannissa, pienen maalaiskylän liepeillä rapistuvassa kartanossa köyhtyneen aristokraatti-isänsä ja kahden sisarensa kanssa. Flavia on eräänlainen poikkeusyksilö: hän on harrastajakemisti ja käyttää tietojaan ja taitojaan kylällä ja sen liepeillä sattuvien murhatapausten tutkinnassa - omin päin, vaikka paikallinen poliisi toivoo Flavian pysyttelevän sivussa  rikostapauksista. Usein kuitenkin näyttää käyvän niin, että Flavia saa haltuunsa jotain rikostutkinnan kannalta olennaista tietoa, josta poliisikin on lopulta kiitollinen.

Tässä tarinassa kylään saapuu mustalaisnainen, joka yöpyy vankkureineen Flavian perheen mailla. Yöllä tapahtuu kuitenkin kummia: mustalaisrouvan kimppuun hyökätään ja kylällä elellyt pikkurikollinen murhataan. Kuten Kuolema ei ole lasten leikkiä -teoksessa, myös tässä tarinassa henkirikoksen selvittäminen tuo ilmi myös menneisyydessä tapahtuneen synkän teon.

Lukukokemus

Bradleyn teosten viehätys perustuu mielestäni mennen maailman brittitunnelman lämminhenkiseen kuvaamiseen - niin murhista kuin onkin kysymys.Flavian perheen lisäksi myös Bishop's Laceyn kyläyhteisö tulee lukijalle tutuksi: käydään vastahakoisen Flavian kanssa kirkkokuoron harjoituksissa ja elokuvakerhossa, ajellaan maalaisbussilla ja syödään keittäjärouvan, mrs Mulletin tekemiä "englantilaisen keittiön helmiä". Flavian tavassa tehdä huomioita ympäristöstään ja läheisistään on paljon huumoria. En ole lukenut yhtäkään sarjan kirjaa niin, etten olisi jossain vaiheessa kikattanut ääneen Flavian sanavalinnoille.

Teokset tuntuvat myös rakentavan vähän kerrassaan Flavian omaa tarinaa. Paitsi että niissä jokaisessa on erillinen murhatapaus selviteltävänä, ne kaikki paljastavat yleensä jotain uutta Flavian perheen, erityisesti kadonneen/ kuolleen äidin elämästä. Siinä mielessä kirjat kannattasi ehkä lukea oikeassa järjestyksessä. Mielestäni teoksissa rakennetaan jonkinlaista tulevaa kliimaksia Harrietin (Flavian äiti) katoamisen selvittämiseksi. Jos jotain pitäisi veikata, niin luulisin, että äiti ei olekaan kuollut, kuten Flavia tässä vaiheessa uskoo, vaan lähtenyt/joutunut jostain muusta syystä erilleen perheestään.

Hummerihaarukassa de Lucen perheen taustat tuntuivat tärkeämmältä kuin murha - sen verran keinotekoiselta henkirikos motiiveineen tällä kertaa tuntui.

Nukkekaappi (Jessie Burton)

Kuka, missä, milloin?

Nukkekaapin päähenkilö on nuori aviovaimo Petronella Oortman , jonka avioliitto amsterdamilaisen kauppiaan ja merenkulkijan Johannes Brandtin kanssa ei ole ollenkaan sellainen kuin hän odotti.

Johannes osoittautuu homoseksuaaliksi, mikä saa Nellan miettimään oman elämänsä tarkoitusta. Voiko olla vaimo ilman omia jälkeläisiä? Millaiseksi voi muodostua suhde mieheen, joka ei tunne häntä kohtaan halua?

Ollaan siis 1600-luvun Amsterdamissa, jossa eletään tiukasti yhteisön luomien raamien mukaista elämää. Homosuhteet ovat sodomiaa - ja sellaisesta voi saada kuolemantuomion.

Mikä kaappi?

Tarina on saanut nimensä nukkekaapista, kodin pienoismallista, jonka Johannes ostaa vaimolleen häälahjaksi. Brandtien kotiportaille alkaa ilmaantua paketteja, joissa on talon väkeä esittäviä miniatyyrinukkeja sekä esineitä, joilla tuntuu olevan Nellalle jokin sanoma. Kuka niitä lähettää ja miksi?
(Kirjan nimi on muuten alkukielellä The Miniaturist, joka viittaa tarinassa kovin mystiseksi jäävään  kaapin tekijään.)

Nellan epätavalliseen perheeseen kuuluu Johanneksen lisäksi tämän sisar Marin, tummaihoinen palvelija Otto sekä Cornelia -sisäkkö - ja isännän kaksi koiraa. Näistä ihmisistä tulee Nellalle tärkeitä, mutta ristiriitoja tästä joukosta ei totisesti puutu! Tarinassa ei varsinaisesti ole onnellista loppua, mutta toivonkajoa on kuitenkin olemassa viimeisten lehtien kääntyessä.

Lukukokemus

Tarina oli Burtonin Muusan tavoin erittäin mukaansatempaava ja kiinnostava. En tunne niin hyvin Alankomaiden historiaa, että voisin arvioida miljöön kuvauksen uskottavuutta, mutta ainakin minuun ajankuva upposi täysin.Uskottavuus on osin kiinnostavien yksityiskohtien ansiota. Tarinassa esimerkiksi nimetään leivonnaisia ja kuvaillaan säätilaa, talon sisustusta ja henkilöiden vaateparsia.

Erityisen kiinnostavaa on lukea maailmasta, joka poikkeaa paljon omastamme elämäntavan, arvojen ja tietysti ympäristönkin suhteen. Modernista maailmasta kertoo yksilöiden halu löytää paikkansa yhteisössä ja saada arvostusta, jota oikeasti ansaitsee. Seksuaalinen suuntautuneisuus, rasismi, naisen asema - kaikki nämä teemat ovat esillä, mutta hiukan toisenlaisessa kehyksessä kuin suomalaisessa yhteiskunnassa 2010-luvulla. Suosittelen!

Filminauha kohtalon käsissä (Alan Bradley)

Kuka, mitä, missä?

Filminauha kohtalon käsissä on samaa Flavia de Luce -sarjaa kuin blogissa aiemmin esitelty Kuolema ei ole lasten leikkiä -teos.

Päähenkilö on 11- vuotias Flavia, jonka kotikartanossa ja -kylässä sattuu ja tapahtuu. Ollaan viettämässä joulunaikaa 1950-luvun Englannissa, rapistuvassa kartanossa köyhtyneiden aristokraattien parissa. Sympaattisen ja poikkeuksellisen fiksun Flavian kotikartanoon saapuu joulunpyhiksi filmiryhmä kuuluisine näyttelijöineen tekemään elokuvaa. Flavian isä on vuokrannut kartanon elokuvantekijöille, koska tarvitsee kipeästi rahaa kartanon ylläpitokuluihin.

Kuuluisuuksista hullaantunut kylän väki rientää paikalle seuraamaan näyttelijöiden hyväntekeväisyysesitystä, ja esityksen aikana yltynyt lumimyrsky pitää huolen siitä, että kaikki joutuvat pysyttelemään kartanon kiviseinien sisällä parin vuorokauden ajan. Agathachristiemäinen brittiläisen kultakauden dekkarin asetelma on siis valmis, kun eräästä kartanon makuuhuoneesta löytyy ruumis ja kukaan murhan aikana läsnä olleista ei pääse pakenemaan paikalta. Flavia käy päättäväisesti selvittelemään asiaa.

Teoksen henkilögalleria on  pääosin tuttu muita sarjan teoksia lukeneille, eikä tässä teoksessa esimerkiksi Flavian perheenjäsenistä, isästä ja siskoista, paljastu juuri mitään uutta. Kuten Kuolema ei ole lasten leikkiä -teoksessa, myös tässä tarinassa on huumoria ja hiukan romantiikkaakin mukana. Hellyyttävää on mestarietsivä Flavian hauras usko joulupukkiin - joka tietysti brittiläiseen tapaan tulee savupiipusta.

Meidän tsaarimme väkeä (Ljudmila Ulitskaja)

Meidän tsaarimme väkeä on novellikokoelma tai kertomuskokoelma, miten vain, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Venäjällä ja Neuvostoliitossa ollaan ja henkilögalleriaan kuuluu monenmoista väkeä, enimmäkseen kaupunkiasujia. Suomalaislukijalle kokoelma tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen venäläiseen elämänmenoon, kuten muutkin Ulitskajan teokset.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat fiktiivisiä,  elämäntarina-tyyppisiä. Viimeisen osion novellit ovat lyhyitä ja kuvaavat ilmeisesti kirjailija Ulitskajan työmatkoilla tapahtuneita sattumuksia.

Tällä kertaa Ulitskajan henkilögalleriassa on esimerkiksi saman miehen ensimmäinen ja toinen vaimo, jotka miehen kuoltua muodostavat uusperheen ja alkavat pitää huolta toisistaan (Menage a trois), ruhtinassukuinen perheenäiti, joka kasvattaa kaksostyttärensä hienostoväen tapaan, mutta salailee sukutaustaansa viimeiseen asti (He elivät kauan), sekä kirkkokuorossa laulava Masa, jonka mies hylkää perheensä ja ryhtyy munkiksi (Kirkkokuoron Masa).

Kertomuksilla ei ole mielestäni erityisesti yhteistä nimittäjää, mutta Veren salaisuus -osion novelleissa on monessa aiheena epätyypilliset perhesuhteet ja toisen miehen tai naisen lapsesta huolehtiminen.

Verrattuna blogissa aiemmin esiteltyyn Sergei Dovlatovin Meikäläiset -kertomuskokoelmaan Meidän tsaarimme väkeä on ehkä jollain lailla lämminhenkisempi.Teokseen kannattaa käydä käsiksi, jos haluaa lukea oman elämänpiirin ulkopuolella olevia kertomuksia ihmisistä, joiden maailmassa on kuitenkin jotain tunnistettavaa. Novellikokoelma sopii yöpöydälle tai rantakassiin myös siinä tapauksessa, jos epäilee, että keskittymiskyky lukijana ei jostain syystä riitä kokonaiseen romaaniin.

Muusa (Jessie Burton)

Yleisvaikutelma

Jessie Burtonin Muusa on todella mukaansatempaava tarina, jota ei malttaisi jättää kesken, kun on päässyt lukemisessa vauhtiin. Tarinassa on useita lukijaa innostavia elementtejä: kiinnostavat ja osittain eksoottiset tapahtumaympäristöt, rosoisella tavalla sympaattiset henkilöhahmot ja historian tapahtumat, jotka vaikuttavat henkilöiden kohtaloihin. Takakannessa teoksen mainitaan olevan "lukuromaani", joka jonkin määritelmän mukaan tarkoittaa teosta, joka ei tutki elämän tarkoitusta tai pyri esittämään syvällisiä katsomuksia.
https://www.kirjastot.fi/kysy/mika-se-lukuromaani-oikeastaan-on
Hmmm, kuulostaa aavistuksen vähättelevältä vai eivätkö rotukysymykset, sodasta hengissä selviäminen tai oman identiteetin peittely kuulosta aika syvällisiltä teemoilta?

Ketkä ja missä?

Kirjassa on kaksi tarinalinjaa, jotka loppujen lopuksi kytkeytyvät toisiinsa. Ensimmäinen aikataso kuvaa 1930-luvun lopun Etelä-Espanjaa, joka on sisällissodan kynnyksellä. Tarinan keskushenkilö on niukin naukin parikymppinen Olive Schloss, jonka isä on itävaltalaissyntyinen taidekauppias ja äiti brittiläinen aristokraatti. Olive on salaa vanhemmiltaan hakenut lontoolaiseen taidekouluun ja kertomuksen alkaessa pyörittelee hyväksymiskirjettä käsissään. Perhetilanteen vuoksi koulu jää, mutta andalusialaisen maatilan ullakkohuoneessa Olive maalaa sitäkin vimmaisemmin.

Schlossin perheen avuksi ilmaantuu paikallinen sisaruspari, Teresa ja Isaac Robles. Sodan kolkutellessa ovelle sisarusten ja Schlossin perheen elämänkohtalot kiinnittyvät toisiinsa kiehtovalla ja lopulta pelottavallakin tavalla.

Toisen, 1960-luvun lopun Lontooseen sijoittuvan tarinalinjan päähenkilö on Trinidadista Karibialta Lontooseen muuttanut Odelle Bastien. Odelle työskentelee ensin kenkämyyjänä, mutta pääsee sihteeriksi lontoolaiseen taidegalleriaan. Eräänä päivänä galleriaan tulee nuori mies, joka haluaa myydä äidinperintönä saamansa taidetoksen, jonka tekijänä pidetään tuntemattomaksi jäänyttä espanjalaistaiteilijaa, Isaac Roblesia.

Enempää ei juonta kannata selostaa. Sen voi vielä todeta, että 1960-luvun aikatasolla näkökulma on Odellen, joka myös on tarinan minäkertoja. 1930-luvun osiossa kertoja on ulkopuolinen eikä tarinaa ole kerrottu erityisesti kenenkään näkökulmasta, vaikka Olive ehkä onkin eniten esillä.

Mielleyhtymiä

Teos muistuttaa etäisesti Taina Sampakosken Ikoni-romaania. Molemmissa taideteos heijastaa salaperäisellä tavalla tekijänsä identiteettiä ja tärkeää henkilökohtaista elämystä, vaikka katsojat näkevätkin siinä pääasiassa jotain ihan muuta, ja  tulkitsevat teosta tunnetun myytin pohjalta.

Kenelle sopii?

Taide ja taiteilijuus ovat näkyvästi esillä teoksessa, joten kuvataiteesta kiinnostuneet ovat varmasti yksi kohderyhmä. Espanjan sisällissota ei myöskään liene kovin kuvattu aihe, joten sen alkuvaiheista tämä teos antaa  tietoa - melko rajatusta näkökulmasta tosin. Hyvien tarinoiden ystäville teos on ilahduttava löytö.

Tärkeintä tässä kirjassa ovat tietysti ihmissuhteet, mutta myös andalusialaisen luonnon kuvaus on viehättävää: "Heinäkuussa varjot ovat iltaisin pitkiä, heinäsirkkojen karhea siritys täytti kuuman yön. Pellot olivat nyt persiljan, limetin ja omenan vihreitä. Villikukkia: siellä täällä punaista ja kuninkaallista purppuraa, kanariankeltaisia terälehtiä tuulenvirissä. ja kun tuuli yltyi, ilmassa maistui suola. Meren ääntä ei kuulunut - mutta jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla koppakuoriaisen naksuvat nivelet kun se paarusti viljan juurella."

Meikäläiset (Sergei Dovlatov)

Kuka, mitä, missä?

Meikäläiset on  tarinakokoelma. Kirjan jokainen luku on jonkun Sergei Dovlatovin sukulaisen elämäntarina. Takakansitekstin mukaan teos on eräänlainen "kirjallinen perhealbumi", mikä kuulostaa aika viehättävältä idealta.

Kuten perhealbumeiden yhteiskuvissa  serkut, tädit ja isoisät esiintyvät myös toistensa tarinoissa. Henkilögalleria  sitoo näin tarinoita toisiinsa, vaikka ne kaikki ovatkin luettavissa erillisinä kertomuksina. Tästä "yksilöinä, mutta yhdessä" -ideasta teoksen kansikuvakin antaa viitteitä. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että sukulaiset olisivat kovin lähisissä väleissä keskenään.

Ajallisesti ollaan 1900-luvulla, vallankumousvuosista 1980-luvulle. Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliittoon, mutta aika moni sukulaisista, Dovlatov itse mukaan lukien, siirtyy jossain vaiheessa länteen.

Teoksen henkinen miljöö on etupäässä kaupunkilaisälymystön elämänpiiriä. Esimerkiksi Leningradissa elelee useampikin Dovlatovin klaanin jäsen.

Kenelle voi suositella?

Jos on kiinnostunut naapurimaan lähihistoriasta tavallisen (älymystöön kuuluvan) ihmisen näkövinkkelistä, teos on hyvä valinta. Dialogi on paikoin jopa viihdyttävää, ja henkilöt uskottavia. Teos on pituudeltaan noin 150 sivua, joten se on myös melko nopealukuinen.

Kuolema ei ole lasten leikkiä (Alan Bradley)

Kuka, mitä ja missä?

Flavia de Luce on 11-vuotias harrastajakemisti, joka ratkoo kotikylässään ja sen liepeillä tapahtuvia murhia. Kuolema ei ole lasten  leikkiä (The Weed that Strings the Hangman's bag, 2010) on sarjan toinen osa. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä yhdeksän osaa.

Flavia asuu isänsä, kahden sisarensa ja lähes perheenjäseniksi katsottavien apuihmisten kanssa viisikymmenluvun englantilaisessa maalaismiljöössä, vanhassa ja rapistuvassa kartanossa. Flavia on perheen nuorin ja hiukan syrjitty lapsi, jonka äiti on kuollut Flavian ollessa vielä pieni.

Flavia on kuitenkin erityisen älykäs ja sanavalmis tyttö, joka pikkuvanhaan tyyliin haluaisi aikuisten kohtelevan häntä vertaisenaan.

Kirjan asetelma tarjoaa siis aineksia Agatha Christiestä Harry Pottereihin. Myös englantilaiset maalaiskylät ja kartanot on nähty jo moneen kertaan tv-sarjoissa ja elokuvissa. Siitä huolimatta Flavian maailma on kovin puoleensavetävä ja koukuttavakin!

Kirjassa on murha-aiheesta huolimatta paljon huumoria. Flavian tapa ratkaista rikosta pohjautuu paitsi kemiallisin metodein selvitettyihin johtolankoihin myös hänen tarkkoihin huomioihinsa kylän ihmisten välisistä suhteista. Ainakin minua hymyilyttää, kun luen Flavian paikoin sarkasmin sävyttämiä huomioita aikuisista.   

Mutta itse tarinaan. Flavian kotikylän hautausmaan nurkalla nukketeatterin auto hajoaa ja auton korjausta odotellessa nukketeatterilaiset lupautuvat pitämään esityksen kyläläisille seurakuntatalossa.  Viattomalta ja iloiselta vaikuttava tapahtuma päättyy kuitenkin murhaan, jota Flavia sitten alkaa ratkoa. Nukketeatterin auto ei ollutkaan kylässä sattumalta. Menneisyyden luurangot niin sanotusti valtaavat näyttämön, ja samalla ratkeaa myös kylässä viisi vuotta aiemmin tapahtunut selittämättömältä vaikuttanut kuolemantapaus. Bravo Flavia!

Erityistä

Kirjassa on aika paljon viittauksia  kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen ja jopa sävellyksiin. Flavia on ikäisekseen sangen sivistynyt ja tuntee sekä brittiläistä että muuta maailmankirjallisuutta.
Bradleyn kieli ja tyyli  on kuvailevaa ja jollain tavalla kepeää. Sen välittymisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Laura Beckille.

"Isä ja Felicity-täti etummaisina ja Dogger viimeisenä päässään musta knalli me rönsyilimme kuten aina yhtenä jonona peltojen halki kuin ankat matkalla lammikkoon. Meitä ympäröivä vehreä maaseutu näytti aamuvalaistuksessa yhtä vanhalta ja muuttumattomalta kuin Constablen maalauksessa - -."

Kustantajan sivuilta (Bazar) löytyy tieto, että Flaviasta on tekeillä myös tv-sarja. 
                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                      

Paratiisi (Tõnu Õnnepalu)

Kenelle?

Parasta sanoa heti, että Õnnepalun Paratiisi-kirja ei ole erityisen helppolukuinen! Vaikka lukija olisi lähtökohtaisesti kiinnostunut Virosta ja virolaisuudesta, Paratiisin portit eivät avaudu helposti.

Romaani ei sisällä tarinaa, vaan koostuu pikemminkin kertojan mielenmaisemien kuvailusta. Läpi teoksen kertoja pääasiassa muistelee menneitä. Muistelmat kohdistuvat paikkaan (Hiidenmaa), henkilöihin ja aikakauteen (Neuvostoliiton romahduksen ja sitä seuranneen uuden itsenäisyyden alkuaika). Hiidenmaalainen saaristomiljöö on koko ajan vahvasti mukana - tästä voi saada kiinni myös ulkopuolinen virolaisympäristöissä viihtyvä ulkomaalaislukija.

Mitä?

Kirjan tapahtumat - jos sellaisia oikeastaan on - sijoittuvat Hiidenmaalle. Teos on eräänlainen kirje. Ensimmäinen luku alkaa näin: "Nyt olenkin täällä kirjoittaakseni Sinulle Paratiisista, ja minulla on aikaa seitsemän päivää, niin kuin Jumalalla oli hänen luodessaan maailmaa - -."

Kerronnassa vilahtelevat lampaiden hoito, aidanseipäiden teko, baarireissu neuvostovalmisteisella Zigulilla, mereltä nouseva usva, hiekkadyynit ja "lengollaan olevat männyt". Henkilöitä on useita, mutta he ovat eräänlaisia taustahahmoja kertojan kuvailemassa maailmassa, jossa ihmiset tulevat ja menevät. Kerrontahetkellä vaikuttaa siltä, että useimmat ovat menneet - osa kirkkomaan multiin, osa jonnekin muualle.

"Jos hyvin vanhoja ihmisiä ei olisi, emme saisikaan tietää, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, kaikissa valtioiden katoamisissa ja paikkojen muuttumisissa ja siinä, että mikään ei mene aivan niin kuin on suunnitellut. Sillä kaikki menee loppujen lopuksi vielä paremmin. Loppujen lopuksi."

Kirjan suomennoksen takakannessa mainitaan, että teoksesta on Virossa muodostunut monelle lähes kulttikirjan kaltainen teos. Siitä on kotimaassaan otettu useita painoksia.

Hiidenmaalle matkaa suunnittelevan ei kannata hankkia Paratiisia matkaoppaaksi, mutta teos antaa suomalaislukijalle kuvaa aikakaudesta, joka Suomessa näytti kovin erilaiselta.

Tuglas-seuran sivuilla on tätä tekstiä perusteellisempi kuvaus teoksesta.

Leijuva poika (John Boyne)

Kuka, mitä?

Leijuva poika on satu. Sen päähenkilö on kymmenvuotias poika nimeltä Billy Brocket. Billy asuu perheineen Sydneyssä, ja tarinan voisi ajatella sijoittuvan nykyaikaa lähellä olevaan aikakauteen.

Billy on leijunut syntymästään saakka - painovoimalait eivät siis koske häntä. Normaaliutta ihannoiville vanhemmille Billyn eriskummallisuus on liikaa. Kun he lopulta lakkaavat uskomasta siihen, että pojasta voisi tulla niin sanotusti normaali, he päättävät tyhjentää Billyä aloillaan pitävän hiekkarepun ja lähetää hänet leijumaan maailman ääriin.

Enempiä juonipaljastuksia välttääkseni en kerro, mihin tuulet Billyn kuljettivat. Nuoremmat lukijat saattavat kiinnnostua seuraamaan Billyn matkaa karttakirjan lehdiltä, ja tarinaa seuratessa voi tosiaan oppia maantieteestä ja ilmavirtauksista jotakin.

Billyn matkallaan kohtaamista ihmisistä useimmat ovat normeista poikkeavia, eri tavoilla haavoittuneita tai haavoitettuja, mutta ystävällisiä tapauksia, joiden kokemuksia vasten Billy (ja samalla lukija) peilaa omaa elämäntilannettaan.

Vertauskuvallisella tasolla Leijuva poika kertoo tietenkin erilaisuuden hyväksymisestä. Kuinka vanhemmat ja sisarukset hyväksyvät lapsen, joka tarvitsee erityistä huomiota selviytyäkseen yhteisössään? Kuinka muista perustavanlaatuisesti poikkeava yksilö hyväksyy itsensä?

Saduissa henkilöt eivät yleensä muutu vaan ovat tyypillisesti jonkinlaisia tyyppihenkilöitä. Leijuva poika on kuitenkin Billyn kehitystarina. Eri asia on sitten , kuinka uskottavaa on, että kymmenvuotias lapsi osaa suhtautua vanhempiensa tunnekylmyyteen niin suurisydämisesti kuin Billy Brocket.

Muuta huomionarvoista

John Boyne on kirjoittanut myös teokset Poika raidallisessa pyjamassa ja Tarkoin vartioitu talo.  Myös näissä teoksissa päähenkilönä on pieni tai nuori poika, mutta ne - vaikka satuja ovatkin - sijoittuvat historiallisesti tunnistettaviin ja kiinnostaviin konteksteihin, Hitlerin Saksan keskitysleirille ja Venäjälle viimeisen tsaariperheen elämänpiiriin.

Kenelle?

Kirjan takakannessa mainostetaan, että Billyn matkassa viihtyvät kaikenikäiset lukijat. Itse sanoisin, että ainakin Roald Dahlin teosten ystävät saattavat pitää myös tästä. Billyn ikätovereille teoksessa voi olla samaistumiskohde, ja aikuiset lukijat pääsevät miettimään omia asenteitaan. Kuinka erilainen on liian erilainen? Kuinka paljon oman lapsen erilaisuus tai erityisyys määrittää vanhempia? Billyn tarinan myötä lukija saattaa myös päätyä perusasioiden äärelle: Millaista elämää oikeastaan haluaisin elää? Millaista elämää toivon läheisteni saavan elää?