Uppiniskaisuuden kronikka (Jaan Kross)

Krossin teosta voisi ehkä nimittää jonkinasteiseksi luku-urakaksi, sillä siinä on 1221 sivua!

Käytin teoksen lukemiseen lähes koko kesän - tosin niin, että luin samalla tai välillä muutaman muunkin kirjan, jotka on esitelty blogin edellisissä postauksissa.

Teos sijoittuu ajallisesti 1500- luvun puolivälin tienoilta 1600 -luvun taitteeseen eli se kuvaa noin viittäkymmentä vuotta. Fyysinen miljöö on pääasiassa Tallinna, mutta päähenkilön nuoruuden aikana oleillaan Saksassa, ja toisinaan vieraillaan myös Viron maaseudulla.

Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilö on kirkkoherra Balthasar Russow. Jännitettä tarinaan syntyy siitä, että Balthasar on ajurin poika Tallinnan Kalamajasta, kun taas monet yhteiskunnan yläoksilla istuvista ovat saksalaista syntyperää. Balthasaria ei täysin hyväksytä hänen "hevostallinhajuisen" syntyperänsä takia.

Tarinan alussa Balthasar, Palle, on koulupoika, joka myöhemmin lähetetään Saksaan opiskelemaan. Kotiin palattuaan hän toimii pappina ja lopulta tulee nimitetyksi Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherraksi. Naimisiin hän ehtii kolmasti; 1500 -luvun vitsaus, rutto, vie Balthasarilta ensimmäisen vaimon ja kaksi lasta. Toinen vaimo kuolee saatuaan keskenmenon.

Balthasar kokee sielunpaimenen rooliakin tärkeämmäksi Tallinnan kronikan kirjoittamisen. Kronikan julkaisu kokee kuitenkin paljon vastustusta, koska on selvää, että siitä käy ilmi asioita, jotka eivät ole eduksi valtaapitäville.

1200-sivuisesta teoksesta on vaikea sanoa tiiviisti mitään kovin tyhjentävää. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:
- Liivinmaan eli nykyisten Baltian maiden alueen valtioiden rajat ovat olleet 1500-luvulla melkoisessa käymistilassa.
- Intressiristiriidat aateliston + porvareiden (saksalaisten) ja tavallisen väen  (virolaisten) välillä olivat suurempia kuin Suomessa aateliston ja tavallisen kansan.
- Ankarista sääoloista huolimatta Tallinnasta kuljettiin meritse niin Suomeen ja Ruotsiin kuin Keski-Eurooppaakin.
- Kirkon asema ihmisten elämässä oli huomattava.
- Inhimilliset toiveet ja tarpeet olivat 1500-luvun eläjillä kovin samankaltaisia kuin nykyihmisilläkin.

Kenelle suosittelen?

Jos Viron historia kiinnostaa, Balthasar Russowin tarina kannattaa lukea. Historiallisia tapahtumia kuvataan kiinnostavasti yksilön näkökulmasta. Tallinnan kaupunki kivimuureineen ja kujineen on myös näkyvästi esillä. Balthasar Russow on sitäpaitsi historiallinen henkilö. Teoksen lopussa on kattavasti kerrottu sekä Russowista että Jaan Krossin tavasta käsitellä Russowin henkilöä romaanissaan.

Ei, ei ja vielä kerran ei (Nina Lykke)

Kuka, missä, milloin?

Ihan lyhyesti: oslolainen viisikymppinen pariskunta elää 2000-luvulla aineellisesti yltäkylläistä mutta sisällöltään kovin onttoa elämää. Opettajana työkentelevä Ingrid ja ministeriön osastonjohtajaksi äskettäin ylennetty Jan pyörivät kumpikin omilla kiertoradoillaan, ja pariskunnan yhteiselämä koostuu lähinnä tottumuksen tuomista rutiineista.

Jan tapaa työpaikallaan itseään viisitoista vuotta nuoremman Hannen, jonka kanssa aloittaa suhteen. Suhde tietysti paljastuu Ingridille.

Kiinnostavaa tarinassa on henkilöiden suhtautuminen ihmissuhdesolmuunsa. Erityisesti Ingrid onnistuu yllättämään lukijan. Loppuratkaisu - vaikka onkin osin avoin - on todentuntuinen.

Mitä jäi mieleen?

Tarinassa kertoja vaihtuu, eli tilannetta kuvaillaan sekä Ingridin että Janin ja Hannen näkökulmista. Tämä lisää tarinan uskottavuutta ja moniulotteisuutta. Kirjan nimi jäi itselleni kuitenkin vähän mysteeriksi. Viitataanko sillä kenties Ingridin pyrkimyksiin pyristellä irti odotuksemukaisesta elämästä?

Teoksen pohjavire ei ole erityisen humoristinen, mutta siinä on joitakin koomisia hahmoja ja dialogeja. Ingridillä ja Janilla on ystäväpariskunta, joka riitelee jatkuvasti vieraiden läsnä ollessa. Pariskunta luo tragikoomisen kontrastin Janiin ja Ingridiin, jotka eivät oikeastaan riitele, vaikka heillä on elämän perustuksia järisyttävä ihmissuhdekriisi meneillään. Janin keskustelu psykologin kanssa huvittaa lukijaa: Jan olettaa saavansa suoria vastauksia ongelmaansa, mutta psykologi lähinnä esittää Janille kysymyksiä. Keskustelu ajautuu oudoille urille, ja lopulta Jan poistuu tuohtuneena vastaanotolta.

Matkalukemisina dekkareita

 Kesälomamatkalla luin kolme dekkaria. Minulle uusi tuttavuus oli virolaisen Indrek Harglan apteekkari Melchior, joka selvittää murhia 1400-luvun Tallinassa. Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja sekä Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka ovat itsenäisiä teoksia, joskin apteekkarin yksityiselämä tuntuu ehkä loogisemmalta, jos teokset lukee ilmestymisjärjestyksessä.

Ollaan siis keskiaikaisessa Tallinnassa, jossa kirkko  luostareineen ja säätyjako ohjaavat ja määrittävät ihmisten elämää. Itsenäisenä ja arvostettuna ammattinsa harjoittajana Melchior liikkuu sujuvasti monenlaisten ihmisten parissa ja saa tietoonsa asioita, jotka auttavat häntä murhien ratkaisemisessa. Koin ympäristön ja rakennusten kuvauksen paikoin turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta tarkoitus lienee luoda mahdollisimman todenmukaista ajankuvaa. Tallinnan kävijöille teos antaa perspektiiviä kaupungin ja sen asukkaiden menneisyyteen.

Melchior on hahmona melko sympaattinen ja uskottava, vaikkei ainakaan itselleni erityisen samaistuttava. Hercule Poirot´maiseen tyyliin hän kokoaa lopuksi kaikki asianosaiset yhteen tilaan ja kertoo, kuka heistä on syyllinen ja millä peruteella hän on näin päätellyt.

Melciorin (ja hänen poikansa) seikkailujen kiinnostavuutta minulle lisäsi se, että oma matkamme suuntautui teoksissa kuvattuihin maisemiin, Pohjois-Saksaan ja Baltiaan.

Alan Bradleyn Flavia-dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin tässä blogissa. Kuolleet linnut eivät laula -teos on sarjan kuudes osa. Tässä teoksessa Flavian kiipeilyonnettomuudessa noin kymmenen vuotta aiemmin menehtyneen äidin ruumis saadaan kotimaahan haudattavaksi. Ja pakko sanoa, että ruumisarkun saavuttua asemalle tarina muuttuu aivan poskettomaksi!

(Nyt seuraa juonipaljastuksia!)  Flavian äiti, Harriet, on ollut toisen maailmansodan aikaan salaisissa valtakunnan tason tehtävissä Kaukoidässä, jossa hänet kuitenkin on murhattu. Flavia yrittää  herättää jäätyneen äitinsä ruumista henkiin siinä tietenkään onnistumatta ja saa samalla selville tärkeän johtolangan äitinsä murhaajasta.

Tarinan edetessä käy ilmi, että kymmenvuotiasta Flaviaa on salaisesti valmisteltu pikkulapsesta lähtien vastaavanlaisten suurten ja salaisten valtiolle tärkeiden tehtävien suorittajaksi. Tässä kohden alkoi lukijana ihan oikeasti harmittaa, sillä Flavian kemistin kyvyt ovat toki jo aiemminkin koetelleet uskottavuuden rajoja, mutta tämän jälkeen teokset voi huoletta luokitella jonkinlaiseksi rikosfantasiaksi. Harry Potter on saanut naispuolisen vastineen!
Kiinnostavaa ja kuitenkin aidontuntuista teoksessa on brittiläisen tapaetiketin kuvaus ja - totta kai - lapsen suunnaton kaipaus menetettyä äitiään kohtaan.

Kosken kahta puolta (Jari Järvelä)

Kuka, missä, milloin?

Romaanissa 7-vuotias Jari-poika elää kaksi kesäpäivää kahdessa mummilassaan. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtuma-aika on vuosi 1977. Mummit asuvat samalla paikkakunnalla, mutta eivät ole juuri tekemisissä keskenään ennen kuin romaanin viimeisessä luvussa istuvat Jarin ylioppilasjuhlissa pihakiikussa vierekkäin.

Mummien lapsuudenperheet ovat eläneet vuoden 1918 tapahtumat eri puolillla, toinen punaisten, toinen valkoisten. Lapsuudenaikaiset sotakokemukset ovat pitäneet heidän maailmansa erillään - vaikka sitten onkin käynyt niin,että heidän lapsensa ovat rakastuneet ja perustaneet perheen.

Kirjan kertojana on pääasiassa Jari, mutta välillä kertojina ovat Mummit, Aino ja Sofia,  lapsina. Näin sotatilanteita tarkastellaan lapsen näkökulmasta. Jarin mielikuvitusmaailmassa Mummien kertomukset alkavat elää. Hän esimerkiksi leikkii Vilho-pojan kanssa, joka surmattiin Aino- Mummin kotipihaan vuonna 1918.

Kenelle voi suositella?

Jos vuoden 1918 tapahtumien tarkastelu eräänlaisesta ruohonjuuriperspektiivistä kiinnostaa, Järvelän teos kannattaa lukea. Romaani myös osoittaa, kuinka pitkät jäljet sotatapahtumilla on ihmisten elämässä.

Pieni elämä (Hanya Yanagihara)

Miksi tämä teos?

Pieni elämä sai julkisuutta suomalaisissa tiedotusvälineissä, kun toukokuisten jääkiekon MM-kisojen aikaan Suomen joukkueen maalivahti Kevin Lankinen ilmoitti lukevansa kyseistä kirjaa.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006122053.html
Lankisen suositus on saanut aikaan ruuhkaa kirjastojen varausjonoihin sekä liikettä kirjakauppojen hyllyille, sillä kirjan painos on loppumassa kustantajalta.

Tarina jatkui vielä niin, että itse kirjailija Yanagihara lähetti suomalaisen kustantajansa kautta  Kevin Lankiselle kirjeen, jossa kiitteli tätä maanmiestensä lukuharrastuksen edistämisestä!
https://www.is.fi/mmkiekko/art-2000006129921.html

Koulussamme on opiskelijoina jonkin verran  jääkiekkoa harrastavia nuoria, joten ajattelin lukea kirjan sillä mielellä, että voisin ehkä (Kevin Lankiseen tukeutuen) suositella kirjaa heille.

Kuten edellä linkatussa Hesarin artikkelissa todetaan, teos ei ole mikään hyvän mielen opus, vaikka sen takakansitekstissä esiintyvätkin sanat "hauska", "sydän" ja "ystävyys".

Lyhyesti jotakin

Pieni elämä -teoksen päähenkilö on Jude, nuori mies, jota on käytetty lapsuudessa ja nuoruudessa järkyttävällä ja kammottavalla tavalla seksuaalisesti hyväksi. Kirjan nykyhetkessä asiat ovat kuitenkin paremmin: Judella on ympärillään ymmärtävä ja lämminhenkinen ystäväjoukko, oikeastaan perhe, joka parhaansa mukaan tukee häntä ja yrittää päästä selville häntä painavasta taakasta. Jude välttelee viimeiseen asti menneisyytensä paljastamista, sillä hän ei usko läheistensä kestävän totuutta. Hän myös koko ajan epäilee, että ei ole ansainnut ystäviensä arvostusta ja rakkautta. Tarina on todella surullinen, sillä lopultakaaan Juden ei voi sanoa toipuvan traumoistaan - pelot ja muistot seuraavat häntä vuosikymmenten ajan.

Tapahtumat sijoittuvat etupäässä New Yorkiin, taiteilijoiden ja älymystön elämänpiiriin. Jude on karusta lapsuudestaan huolimatta opiskellut lakimieheksi ja hänen ystävänsä ovat taiteilijoita, näyttelijöitä ja lääkäreitä.

Mitä ajattelin?

Tarina on paitsi surullinen myös ahdistava. Ainakin minulle se viestii, että lapsuudessa perusteellisesti murrettua sielua ei enää saa ehjäksi ymmärtävä ja luja rakkauskaan. Ja paha ei tässä tosiaankaan saa palkkaansa.
En usko, että suosittelen teosta kenellekään siksi, että kuuluisa jääkiekkoilija on lukenut sen. Jos joku haluaa lukea pahuuden musertavasta voimasta ja ymmärtää, miksi turvallinen lapsuus on jokaiselle tärkeä, kirjan voi lukea.

Rajasta etelään, auringosta länteen (Haruki Murakami)

Kuka, missä, milloin?

Tarinan päähenkilö ja kertoja on nelikymppinen japanilaismies Hajime, joka asuu  kerrontahetkellä vaimonsa Yukikon ja kahden pienen tyttärensä kanssa Tokiossa. Kirjan alkupuolella Hajime kertoo lapsuudestaan ja teini-iästään. Käy ilmi, että hänellä oli  tuolloin läheinen ystävä, Shimamoto, joka on tyttö ja samalla tavoin ainut lapsi kuin Hajimekin. He olivat ystävystyessään noin 11-12 -vuotiaita ja ehtivät tuntea toisensa joidenkin vuosien ajan,kunnes Hajimen perhe muutti kauemmas ja yhteydepito vähitellen laimeni ja lopulta lakkasi kokonaan.

Hajime käy lukion, opiskelee ja valmistuu. Aikuiselämä ei kuitenkaan tunnu pääsevän vauhtiin, jos näin voisi sanoa.

"Vietin yliopistoa seuraavat 12 vuotta pettymyksen, yksinäisyyden ja hiljaisuuden keskellä. Koko sinä aikana minulla ei ollut juuri ketään, jota olisin ymmärtänyt ja joka olisi ymmärtänyt minua. Voisi sanoa, että ne olivat elämäni pakastetut vuodet."

Tavattuaan Yukikon Hajime pääsee yksinäisyydestään ja alkaa elää normaalia japanilaisen perheenisän elämää. Kaikki on hyvin - vai onko? Shimamoto ilmaantuu Hajimen elämään melko mystisenä hahmona ja mullistaa kaiken. Tarinan ydin saa pontimensa tästä ristiriidasta: Voiko toinen ihminen täyttää elämässä olevan tyhjiön? Miten kestää se, että  oma onni tekee toisesta onnettoman? Toista kohtaan voi tuntea vetovoimaa, mutta sitä on mahdotonta perustella tai selittää.

Tyypittelyä
Murakamin romaani on julkaistu japaniksi vuonna 1992, mutta se on suomennettu vasta 2017. En tunne japanilaista yhteiskuntaa niin hyvin, että osaisin arvioida teosta ajankuvana. Mitään erityisen japanilaista siinä ei mielestäni ole - ellei sellaisena pidetä järkyttävän pitkiä työpäiviä ja päähenkilön suomalaisittain katsottuna lähes täydellistä omistautumista työlleen. Myös perhe-elämä vaikuttaa melko perinteiseltä; isä tekee paljon töitä ja äiti hoitaa lapset kotona.

Nykykirjallisuudelle  tyypillisesti teos on Hajimen identiteettikuvaus ja toki eräänlainen kasvutarinakin.

Mikä jäi erityisesti mieleen?
Tarinan lopetus on mieleenpainuva. Loppuratkaisuun vaikuttaa keskeisesti henkilö, jonka ajatuksia on tarkasteltu vain Hajimen silmin, ei hänen itsensä kertomana. Lukijana jään miettimään, mitä Hajime olisi tehnyt, jos kaikki kortit olisivat olleet hänen käsissään.