Pojallani on ...-teos on näistä kahdesta vanhempi (2006). Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että pojasta ei kerrota tarinassa oikeastaan muuta kuin että hän elää toistaiseksi Australiassa ja hänellä on tyttöystävä. Muutoin teoksen tapahtumat sijoittuvat Hollantiin, Amsterdamin liepeille.
Tarinan päähenkilö on 50-vuotias Heleen, joka pyörittää miehensä Peterin kanssa jouluruusuja kasvattavaa puutarhayritystä. Australiassa oleilevan esikoisen, Stormin, lisäksi perheeseen kuuluu 13-vuotias eläinrakas pikkusisko Lizzy.
Eräänä iltapäivänä Heleen saa puhelinsoiton äitinsä ystävättäreltä Ellyltä, joka on löytänyt 80-vuotiaan Margrietin sekavassa tilassa tämän kotoa. Seuraavat puoli vuotta ovat Heleenin elämässä yhtä hullunmyllyä. Aivoinfarktin saaneelle äidille pitäisi löytää sopiva hoitokoti, vaikka äiti ei itse ymmärrä, miksei hän voi asua kotonaan. Afasia on vienyt äidiltä kyvyn tuottaa ymmärrettäviä lauseita, joten kommunikoiminen on vaikeaa.
"Äiti ei päästänyt minua helpolla. Kun tulin Aurinkokumpuun, yhdeksän kertaa kymmenestä hän odotti minua huoneessaan täysin valmiina kotiinlähtöön, kaappi tyhjä, alusvaatteet pinoissa sängyllä, valokuvat poissa seiniltä, toalettipussin vetoketju suljettu. Herran tähden, hän kiljaisi hillittömästi heti minut nähdessään, vihdoinkin, vihdoinkin! Hänen leuastaan riippui pitkä sylkirihma, hiukset olivat kampaamatta, mutta hän oli yhtäkkiä nainen, jolla oli päämäärä. Hurjasti elehtien hän sopersi: Avantoon. Takaisin avantoon."
Käy ilmi, että Margriet ei ollut koskaan ollut lapsilleen erityisen hoivaava äiti. Heleen oli jopa kokenut äidin hävenneen häntä ruman paloarven takia, jonka äiti itse oli hänelle aiheuttanut. Luultavasti tästäkin syystä Heleenin oli vaikea asettua hoivaajan asemaan suhteessa äitiinsä. Margrietin puhekyvyn menetyksestä seuraa myös se, että kaikki menneisyydessä selvittämättä ja hampaankoloon jääneet asiat jäävät lopullisesti puhumatta.
Teoksessa käsitellään siis perhesuhteita: eri-ikäisten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, parisuhteita, sisarussuhteita.
Kirjasta muualla: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2011/09/renate-dorrestein-pojallani-on.html
Lainaa vain (2009) on myös eräänlainen perhetarina. Tässäkin päähenkilö on noin 50-vuotias nainen, Nettie, joka huolehtii aivovaurion saaneesta tyttärenpojastaan Igorista. Nettie samoin kuin hänen tyttärensä ovat saaneet ainokaiset lapsensa hyvin nuorina, joten Igorilla on ikäeroa mummonsa kanssa vain reilut 30 vuotta. Igor saa toisinaan raivokohtauksia ja hänen on vaikea nimetä tunteitaan, joten sosiaalisissa suhteissa riittää haasteita.
Igor on työssä suojatyökeskuksessa, Nettie siivoaa rautatieaseman vessoja. Heidän elämänsä kulkee kutakuinkin rauhallista uomaa, kunnes Igor tapaa lähimarketin pihalla asunnottomien lehteä myyvän Lisan. Pian tutustumisensa jälkeen nuoret löytävät puistosta vauvan (!) ja ottavat sen mukaansa. Kolmikko majoittuu Nettien ja Igorin asuntoon eikä Nettiellä ole aavistustakaan siitä, että vauva ei olekaan Lisan. Kunnes...
Tarinaa lukiessa tulee mieleen, että ehkä näemme toisissa ihmisissä sellaista, mitä olemme tottuneet näkemään itsessämme. Nettie uskoi Lisan olevan nuori yksinhuoltajaäiti, koska oli itsekin ollut sellainen. Lisan ja vauvan myötä Nettie myös saa itselleen "kokonaisen" perheen, jollaista hänellä ei aikuisiällään koskaan ole ollut ja iloitsee siitä. Lisa kuitenkin väsyy omatekoiseen kotileikkiinsä, ja sitten vauvakin pitäisi palauttaa oikeille vanhemmilleen.
Tässä tarinassa on myös tummia sävyjä: Igorin äidille, Jolielle, ei ole käynyt elämässä hyvin.
Renate Dorresteinin teosten päähenkilöillä, Heleenillä ja Nettiellä, on jotakin yhteistä. Kumpikin suhtautuu hädänalaisessa asemassa olevaan sukulaiseensa velvollisuudentuntoisesti.
Naisten motiivit ovat kuitenkin erilaiset. Heleen auttaa äitiään, vaikkei ole itse saanut lapsena kaipaamaaansa hoivaa eikä Heleenillä tunnu olevan lämpimiä tunteita äitiään kohtaan. Heleenin velvollisuudentunto on kuitenkin vahva ja hän myös säälii äitiään. Nettie puolestaan on syvästi kiintynyt tyttärenpoikaansa Igoriin ja toivoo tälle hyvää. Nettie myös luultavasti potee huonoa omaatuntoa suhteessa tyttäreensä, joten hän haluaa onnistua tyttärenpoikansa kanssa, vaikka haasteita totisesti riittääkin.
"Minä menen pakkaamaan, Igor sanoo. Nettie seuraa poikaa häkeltyneenä. Hän jää seisomaan ovenpieleen ja katselee sanattomana, kuinka tämä taittelee touhukkaasti paitojaan ja asettelee niitä laukkuun. Hänen päässään käynnistyy vaimea surina, joka peittää alleen kaikki muut ajatukset. Igor omilla jaloillaan. Siitä hän on aina haaveillut, mutta tällä tavalla siitä ei tule mitään. Hänen on pakko heittää kapuloita rattaisiin."
En oikein osaa sanoa, millaisen kuvan teokset antavat hollantilaisesta yhteiskunnasta. Kummankin tarinan fokus on aika lailla henkilökohtaisessa maailmassa. Palvelukotikuvaukset ovat herkullisia, mutta samantapaisia maailmoja voisi löytyä Suomestakin. Huumeongelma on Lainaa vain -teoksessa näkyvästi esillä.
Lainaa vain -nimi luo intertekstuaalisen viittauksen Maaritin tunnetuksi tekemään samannimiseen lauluun. Laulussa korostetaan sitä, kuinka lapsi on vanhemmillaan vain lainassa " - -oot lainaa mulle hetkisen". Romaanin nimi saa tässä valossa ironisen vivahteen, sillä Nettie kokee saaneensa Igorin myötä elämänmittaisen velvollisuuden. Pojan itsenäistyminen on pitkän tien päässä, jos sielläkään.
Hollanninkielinen alkuteos on nimeltään "Is er hoop", mikä suoraan käännettynä tarkoittaa "toivoa on".
