Kompromissi (Sergei Dovlatov)

 

Kuka, missä, milloin?

Sergei Dovlatovin autofiktiivisen romaanin päähenkilö on toimittaja nimeltä Sergei Dovlatov, joka kirjoittaa juttuja Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen äänenkannattajalehtiin, Sovetskaja Estonijaan, Molodjoz Estoniihin ja Vetserni Talliniin 1970-luvun puolivälin Tallinnassa. 

Toimittaja Dovlatov kirjoittaa monenlaisista aiheista, esimerkiksi ratsastajista, kaupungin 400 000:nnen asukkaan syntymästä, palkitusta lypsäjästä, alkoholistien lääkintäaseman asiakkaista ja sosialistisen työn sankarin hautajaisista. Hän myös tekee radioon juttusarjaa "mielenkiintoisista ihmisistä", joiden mielipiteiden on kuin onkin mukailtava vallanpitäjien näkemyksiä. 

Jokaisen luvun aluksi toimittajan tekeillä oleva juttu esitellään lyhyesti eräänlaisena puffina. Tämän jälkeen kuvaillaan toimituksessa tilanne, jossa jutun teko annetaan Dovlatoville tehtäväksi. Yleensä hän ottaa mukaansa myös valokuvaajan, joka on (toimittaja Dovlatovin tavoin) varsin viinaanmenevä. Kaikkiin juttukeikkoihin liittyy juopottelua ja välillä tuntuu, että fokus onkin siinä, mistä saadaan hankittua tarpeeksi juotavaa. 

Taustatietoa

Wikipedian mukaan  reaalimaailman Dovlatov oli opiskellut suomen kieltä Leningradin yliopistossa vuosina 1959 -1962 ja asunut Virossa vuosina 1972 - 1975. Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1978 neuvostokriittisyytensä vuoksi, ja hän päätyi asumaan Yhdysvaltoihin.

Mikä kiinnitti huomiota?

Kompromissi-romaanin henkilögalleria on pääosin Viron venäläisväestöä. Lukijana tuntui hämmästyttävältä, miten täysin venäläiskuplassa he, siis myös journalistit,  tuntuivat elävän. Ihan kuin virolaisia, heidän kieltään ja ennen neuvostoaikaa ollutta historiaa ei olisi ollut olemassakaan. 

Teoksen juopottelukuvaukset alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa. Ehkä juopotteluun oli osasyynä oman työn valheellisuus: lehti- ja radiojutuissa asiat oli esitettävä aina neuvostojärjestelmää suosivassa valossa, ja joskus tämä edellytti suoranaista valehtelua. Tähän kai teoksen nimikin viittaa?

Paratiisilinnut (Mara Zalite)

 

Kuka, missä ja milloin?

Kymmenvuotias Laura-tyttö perheineen on palannut joitain aikoja sitten Siperiasta, karkotuksesta, takaisin kotikyläänsä Latviaan. Eletään 1960-luvun kolhoosikylässä Latvian maaseudulla. 

Tarinassa on ulkopuolinen kertoja, mutta tapahtumat ja tilanteet kuvataan Lauran näkökulmasta. Ja tapahtumia tosiaan riittää. Lapset leikkivät omia leikkejään paitsi silloin, kun päätyvät kolhoosin lapsiprikaatiin tekemään aikuisten apuna kananrehua. Työhön pitää kunnon neuvostokansalaisten tottua jo pienestä pitäen! 

Aikuisilla on monenlaisia huolia, ja ajan ilmapiiri sisältää myös  ristivetoa. Ulospäin on näytettävä kunnon (neuvosto)kansalaiselta, mutta vanhan Latvian ajan kansallishenki, jota yritetään piilotella kuin sadun lampun henkeä konsanaan, pääsee näkyville aika ajoin. Erityisesti Lauran Mamma edustaa vanhan ajan ihmisiä, jonka kuullen ei sovi esittää pioneereissa opittuja neuvostofraaseja. Lampun hengen lisäksi myös pullon henki  kyläilee monissa perheissä. 

Siperiassa eletty aika on jättänyt Lauran perheeseen traumoja, joita kukin sulattelee tavallaan. Kotimaahan pääsy ja läheisten kanssa eläminen, vaikkakin uudessa, epämiellyttävässä järjestelmässä, lohduttaa ihmisiä, mutta on oltava varovainen, ettei päästä suustaan vääriä asioita väärässä paikassa.

"Äiti haluaa salata jotakin Lauralta. Lauran itsensä tähden? Isäkään ei halua kertoa kaikkea loppuun asti. Laura haluaa salata, että hän on kuuluut, mitä vanhemmat puhuvat. Kaikki haluavat salata kaikilta vierailta ihmisiltä, millaista Siperiassa on oikeasti ollut." 

Mitä jäi mieleen?

Kuvaus lasten työprikaatista on surkuhupaisa. Lapset ovat lapsia kaikkina aikoina, joten vastuullinen kanojenhoito saattoi muuttua yhtäkkiä munasodaksi, josta palattiin kotiin tukka ja vaatteet tahmassa. Lauran kotikylän värikäs väki hämmästytti ja ilahdutti.

Mietin myös, saako noin vinksahtaneessa yhteiskuntajärjestyksessä eläminen ihmisistä jollain lailla inhimillisempiä toisiaan kohtaan, kun kaikki joutuvat tavalla tai toisella elämään yhteiskunnan outoja odotuksia väistellen. 

Muuta

Paratiisilinnut valittiin ilmestymisvuonnaan (2018) Latvian parhaaksi proosateokseksi. Perheen vaiheista kerrotaan myös aiemmin ilmestyneessä romaanissa Viisi sormea. Molemmat teokset ovat osittain omaelämäkerrallisia. 

Meidän tsaarimme väkeä (Ljudmila Ulitskaja)

Meidän tsaarimme väkeä on novellikokoelma tai kertomuskokoelma, miten vain, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Venäjällä ja Neuvostoliitossa ollaan ja henkilögalleriaan kuuluu monenmoista väkeä, enimmäkseen kaupunkiasujia. Suomalaislukijalle kokoelma tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen venäläiseen elämänmenoon, kuten muutkin Ulitskajan teokset.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat fiktiivisiä,  elämäntarina-tyyppisiä. Viimeisen osion novellit ovat lyhyitä ja kuvaavat ilmeisesti kirjailija Ulitskajan työmatkoilla tapahtuneita sattumuksia.

Tällä kertaa Ulitskajan henkilögalleriassa on esimerkiksi saman miehen ensimmäinen ja toinen vaimo, jotka miehen kuoltua muodostavat uusperheen ja alkavat pitää huolta toisistaan (Menage a trois), ruhtinassukuinen perheenäiti, joka kasvattaa kaksostyttärensä hienostoväen tapaan, mutta salailee sukutaustaansa viimeiseen asti (He elivät kauan), sekä kirkkokuorossa laulava Masa, jonka mies hylkää perheensä ja ryhtyy munkiksi (Kirkkokuoron Masa).

Kertomuksilla ei ole mielestäni erityisesti yhteistä nimittäjää, mutta Veren salaisuus -osion novelleissa on monessa aiheena epätyypilliset perhesuhteet ja toisen miehen tai naisen lapsesta huolehtiminen.

Verrattuna blogissa aiemmin esiteltyyn Sergei Dovlatovin Meikäläiset -kertomuskokoelmaan Meidän tsaarimme väkeä on ehkä jollain lailla lämminhenkisempi.Teokseen kannattaa käydä käsiksi, jos haluaa lukea oman elämänpiirin ulkopuolella olevia kertomuksia ihmisistä, joiden maailmassa on kuitenkin jotain tunnistettavaa. Novellikokoelma sopii yöpöydälle tai rantakassiin myös siinä tapauksessa, jos epäilee, että keskittymiskyky lukijana ei jostain syystä riitä kokonaiseen romaaniin.

Meikäläiset (Sergei Dovlatov)

Kuka, mitä, missä?

Meikäläiset on  tarinakokoelma. Kirjan jokainen luku on jonkun Sergei Dovlatovin sukulaisen elämäntarina. Takakansitekstin mukaan teos on eräänlainen "kirjallinen perhealbumi", mikä kuulostaa aika viehättävältä idealta.

Kuten perhealbumeiden yhteiskuvissa  serkut, tädit ja isoisät esiintyvät myös toistensa tarinoissa. Henkilögalleria  sitoo näin tarinoita toisiinsa, vaikka ne kaikki ovatkin luettavissa erillisinä kertomuksina. Tästä "yksilöinä, mutta yhdessä" -ideasta teoksen kansikuvakin antaa viitteitä. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että sukulaiset olisivat kovin lähisissä väleissä keskenään.

Ajallisesti ollaan 1900-luvulla, vallankumousvuosista 1980-luvulle. Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliittoon, mutta aika moni sukulaisista, Dovlatov itse mukaan lukien, siirtyy jossain vaiheessa länteen.

Teoksen henkinen miljöö on etupäässä kaupunkilaisälymystön elämänpiiriä. Esimerkiksi Leningradissa elelee useampikin Dovlatovin klaanin jäsen.

Kenelle voi suositella?

Jos on kiinnostunut naapurimaan lähihistoriasta tavallisen (älymystöön kuuluvan) ihmisen näkövinkkelistä, teos on hyvä valinta. Dialogi on paikoin jopa viihdyttävää, ja henkilöt uskottavia. Teos on pituudeltaan noin 150 sivua, joten se on myös melko nopealukuinen.

Bim mustakorva

Jotain ihan muuta! Näin voisi luonnehtia Gavril Trojepolskin vuonna 1971 kirjoittamaa romaania Bim mustakorva. Se onkin lähes täydellinen vastakohta äsken lukemilleni Mari Jungstedtin kiivastempoisille dekkareille.

" Bim nuolaisi isännän kättä ja katsoi tätä tarkkaavaisesti silmiin. Hän oli jo oppinut pitämään siitä, että isäntä puheli hänelle vaikka ymmärsikin toistaiseksi vain sanat: "Bim" ja "ei saa". Ja sylissä oli niin kovin, kovin mukavaa tarkkailla otsalle valahtavia valkeita hiuksia, ystävällisiä huulien liikkeitä ja tuntea turkissaan lämpimien, lempeiden sormien kosketus. Sitä paitsi Bim tiesi jo erehtymättömän varmasti, oliko isäntä iloinen vai murheellinen, moittiko hän vai kehui, kutsuiko luokseen vai käskikö pois."

Missä ollaan?

Venäläisessä (neuvostoliittolaisessa) tarkemmin nimeämättömässä pikkukaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla.

Kenestä kerrotaan?

Kuten kirjan nimestäkin voi jo päätellä, kirjan päähenkilö on koira, mustakorvainen englanninsetteri (toisten lähteiden mukaan gordoninsetterin albiinomuunnos) Bim. Bim on viisas ja oppivainen lintukoira, ja on lämpimästi kiintynyt isäntäänsä. Isäntä, Ivan Ivanyts, on yksinäinen leskimies.

Kirjan voi tavallaan jakaa kolmeen osaan: aluksi Bim ja Ivan Ivanyts elävät rauhallista elämää, joka koostuu yhteisistä metsäretkistä, lämminhenkisestä yhdessäolosta ja arkipäivän pienistä sattumuksista. Tapahtumat saavat käänteen, kun Ivan Ivanyts sairastuu ja joutuu sairaalaan toiselle paikkakunnalle. Bim ei tiedä, mihin isäntä on mennyt, joten tarinan toisen osa kertoo Bimin pitkästä odotuksesta ja epätoivoisista etsintäretkistä. Tämä osio ei pääty onnellisesti, ja niinpä kolmas osa kertoo Bimin kanssa ystävystyneiden ihmisten elämästä sen jälkeen, kun Bimistä on jäljellä enää kauniita (ja vain kauniita!) muistoja.

Mitä jäi mieleen?

Lukijana nautin Trojepolskin leppoisasta ja tunnelmoivasta tyylistä. Tarinan surullisesta pohjavireestä huolimatta mukana on hiukan huumoriakin. Bim kuvataan niin elävästi, että lukijana tuntuu kuin olisi oikeasti saanut tutustua hienoon ja ystävälliseen lemmikkiin. Uskon, että koiranomistajat saavat tekstistä vielä lisää sävyjä irti.

"Ensinnäkin Bim huomasi, että kaikki ihmiset tuoksuivat pakokaasulle ja vasta sen takana tuntui muita eriasteisia hajuja. Tuossa menee pitkä, laiha ihminen suurissa, aika kuluneissa kengissä kantaen verkkokassissa perunoita, samanlaisia, joita isännällä oli tapana tuoda kotiin. Laiha kantaa perunoita ja tuoksuu tupakalta. Hän askeltaa nopeasti, kiirehtien, ikään kuin yrittäen saavuttaa jotakuta. Mutta se on näennäistä - kaikki yrittävät saavuttaa jonkun. Ja kaikki etsivät jotakin niin kuin kenttäkokeissa sillä miksi he muuten juoksisivat pitkin katua, ovista sisään ja taas ulos ja jatkaisivat matkaa?"

Huomionarvoista

Kirjan pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, jonka on ohjannut Stanislav Rostotskiy. Mikäli muistan oikein, elokuvan käsikirjoitus seurailee tarkasti kirjan tapahtumia. Elokuva on lainattavissa Lappeenrannan kaupunginkirjastosta.

Kirjassa on noin 250 sivua.

Teemoja

ihmisen suhde luontoon
ystävyys eri muodoissaan (ihmisen ja eläimen välinen ystävyys, ihmisten välinen ystävyys)
uskollisuus

Lukion kurssit

1 toisesta kulttuurista kertova romaani
4 vaikuttava romaani

Pohdittavaa:

Millaisena kirjassa kuvataan ihmisen luontosuhdetta?
Miten kirjassa kuvataan ystävyyttä?
Millä keinoin teksti ohjaa lukijaa eläytymään Bimin maailmaan?
Millä keinoin teksti vaikuttaa lukijan tunteisiin?

Tyttölapsia

Missä ollaan ja kenestä kerrotaan?

Ljudmila Ulitskajan novellikokoelmassa ollaan Moskovassa ja sen liepeillä 1940 -luvun lopun ja 1950 -luvun Neuvostoliitossa.

Kuten kokoelman nimestä voi päätellä, tarinat kertovat koulutytöistä. Jotkut henkilöt esiintyvät useammassakin tarinassa: Tanja, Lidka, Aljona sekä kaksoset Viktorija ja Gajane. Kirjassa kuvataan pääasiassa tyttöjen arkista elämää: koulunkäyntiä, syntymäpäiväjuhlia, pioneerikerholaisia.

Aiheita ovat esimerkiksi tyttöyhteisön hierarkia, sisarusten väliset suhteet, sosiaaliluokkien erot, koulukiusaaminen sekä tietysti tyttöjen oma kasvu ja kehitys. Kerrontatapa on psykologinen. Lukijalle kerrotaan, mitä henkilöt ajattelevat ja miltä heistä tuntuu. Novelleissa on kuitenkin  melko runsaasti dialogia, joka tekee henkilöistä aidon tuntuisia ja tuo tekstiin myös huumoria.

Kokoelman ensimmäisen osan ("Tyttölapsia") novellit ovat pituudeltaan 20-40 -sivuisia. Jälkimmäisen osan (Lapsuus -49) novellit ovat selvästi lyhyempiä, vain muutaman sivun mittaisia.

Kenelle voi suositella?

Jos neuvostonostalgia kiinnostaa, kirja kannattaa lukea. Toisaalta varmasti kuka tahansa voi kiinnostua teoksesta lapsuuden ja nuoruuden kuvauksena. Jotkin asiat ovat ja pysyvät aikakaudesta ja yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Ehkä kirja kuitenkin puhuttelee enemmän naislukijoita.

Huomionarvoista

Kirjailija Ljudmila Ulitskaja on koulutukseltaan perinnöllisyystieteilijä ja (kirjan etuliepeen mukaan) yksi Venäjän arvostetuimmista ja myös kansainvälisesti palkituimmista nykykirjailijoista.

Teemoja/aiheita

lapsuus, nuoruus
sisaruus
kouluelämä
Venäjä (Neuvostoliitto)

Lukion kurssit

3 novellikokoelma

Pohdittavaa

Millaiset novellikokelmassa kuvatut asiat ovat ajattomia eli kuuluvat myös nykylasten ja -nuorten maailmaan?

Graniittimies

Missä ollaan ja kenestä kerrotaan?

Kirjan takakannen kuvaus kertoo olennaisen: "Ilja ja Klara ovat lähteneet kotimaastaan vapauden valtakuntaan, vannoen etteivät koskaan palaa. Nuori aviopari on vaihtanut nimeä ja kieltä, jättänyt kaiken. Kun Petrogradista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä."

Sirpa Kähkösen Graniittimiehen tapahtumat alkavat vuodesta 1922, jolloin Ilja ja Klara hiihtävät metsiä myöten Suomesta Neuvostoliittoon. Tarina päättyy 1930 -luvun loppuun. Tosin kirjan viimeinen luku, eräänlainen epilogi, on toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Sisällissodan jälkeiseen Suomeen pettyneet Klara ja Ilja ovat vakaasti rakentamassa uudenlaista yhteiskuntaa. Aluksi elämä - aineellisesta puutteellisuudestaan huolimatta - sujuukin. Ilja saa käyttöä insinöörintaidoilleen ja Klara perustaa ystävänsä kanssa toimintakeskuksen "Ilon sepät" Petrogradin katulapsille.

Pietarissa on paljon muitakin suomalaisia, ja vähitellen kasvava ystäväpiiri on pariskunnalle kuin perhe. Ystävien joukossa on sirkuslaisia, taiteilijoita, katulapsia ja  -kyllä!- myös liikemies vaimoineen.

Mikä puhuttelee?

Klara on mielestäni tarinan tärkein henkilö. Kirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat realistista kerrontaa. Minä-kertojana on Klara. Kolmannessa osassa sen sijaan näkökulma vaihtelee, ja tunnelma muuttuu realistisesta jollain lailla impressionistisemmaksi. Kuvataan tunnelmia ja henkilöiden sisäisiä kokemuksia. Henkilöiden elämä muuttuu ulkoisesti epävarmaksi ja sekavaksi. Luottamus rakoilee, ja ystävät kääntävät toisilleen selkänsä.

Surullista tarinassa on, että lähes kaikki toivo murenee vähitellen. Klara on idealisti, joka on valmis elämään niin kuin opettaa. Vähitellen hän kuitenkin huomaa, että myös sosialistisessa yhteiskunnassa on välistävetäjiä ja omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä. Sosialismi ei tehnytkään ihmisistä parempia. On surullista, että ihanteet eivät toteudu. Vielä surullisempaa on joutua toteamaan, että kaikki omat uhraukset ja tehty työ ovat olleet turhia.

Tämä on ehkä lohduttomin kirja, jonka koskaan olen lukenut. Se on myös vaikuttava, kiinnostava ja uskottava.

Surullista on myös tietää, että vaikka yhteiskuntajärjestelmät ja hallitsijat ovat vaihtuneet, katulapset eivät ole hävinneet Pietarista sadassa vuodessa mihinkään.


Muita huomioita

Kirjan kieltä on kehuttu sekä arvosteluissa että monissa kirjablogeissa. Olen samaa mieltä: kieli on kuvailevaa, ajatuksia herättelevää ja monitasoista.

"Eikä Klaraa ruumiin sairaus rikkonut. Klara mureni ihanteensa mukana. Suuria ajatuksia, betoniseiniä, käytäviä. Niitä sai purkaa maailmaan niin paljon kuin ehti ja jaksoi. Mutta ilon tuoja, hellä ja vilpitön, murskattiin."

"Veljeni vartija - en suostunut olemaan, älkää tekään siihen vedotko! Mutta kuulustelija ei vastaa, lehdet ropisevat valtavien pisaroiden alla. Miten se on mahdollista, puu, se on lähtenyt metsästä vaeltamaan, repinyt juurensa maasta, taivaltanut vaahteraharjanteilta tänne saakka, kumartunut siitä matalasta portista jonka läpi autot tälle pihalle tulevat. Tullut pihaan seisomaan, ropisemaan, varistamaan lehtensä, henkimäänmetsää. Eikä pois pääse enää."

Lukion kurssit

4 vaikuttava teos
6,8 nykykirjallisuus

Teemat
- historia
- ihmisen suhde ideologiaan
- vallankäyttö
- oikeudenmukaisuus
- väkivalta
- ystävyys

Pohdittavaa

- selvitä, miksi Suomesta lähdettiin Neuvostoliittoon 1920 -luvulla? Ketkä lähtivät? Mitä lähtijöiden kohtaloista tiedetään?
- kuka tai mikä oli/on graniittimies?
- millä tavoilla suhde ideologiaan (=sosialismiin)  ilmeni romaanin henkilöiden toiminnassa?