Kaikki se valo, jota emme näe (Anthony Doerr)

Kuka,missä ja milloin?

Ajallisesti tarina alkaa vuodesta 1934 ja kestää toisen maailmansodan päättymiseen asti, vuoteen 1945. Lopussa tehdään vielä kaksi aikasiirtymää: 1970-luvulle ja vuoteen 2014.

Teoksessa on kaksi tarinalinjaa.Toinen kertoo ranskalaisesta sokeasta tytöstä, Marie-Lauresta,joka elää isänsä kanssa ensin Pariisissa ja sodan sytyttyä siirtyy sukulaistensa luo Saint Malon pikkukaupunkiin Bretagneen. Marie-Lauren isän työpaikka on Pariisin luonnontieteellinen museo, joka ympäristönä tulee sokealle Marie-Laurellekin hyvin tutuksi. Lähtiessään Bretagneen isä saa museosta mukaansa arvoesineen, josta huolehtiminen määrittää isän ja Marie-Lauren kohtaloa ratkaisevalla tavalla.

Toinen tarina kertoo saksalaisesta Werneristä, joka asuu sisarensa kanssa orpokodissa keskellä saksalaista kaivosaluetta, Zollvereinissa. Werner on lahjakas poika, joka oppii rakentamaan radion romusta ja kuuntelee sisarensa Jutan kanssa lyhytaaltolähetyksiä lastenkodin ullakkohuoneessa. Korjattuaan paikallisen silmäätekevän Herr Siedlerin radion, Werner saa mahdollisuuden lähteä kouluun ja välttää näin joutumasta 15-vuotiaana kaivokseen töihin.  Koulussa opiskellaan Wernerin rakastamia luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta koulu on myös sotilasoppilaitos, jonka kurinpitomenetelmät ovat vähintäänkin pöyristyttäviä.

Sodan jatkuessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lopulta kohtaavat. Enempää juonipaljastuksia en halua tehdä.

Mitä jäi mieleen?
Doerrin teos on hieno tarina: vaikuttava, jännittävä, kaunis ja tavallaan uskottavakin - ainakin psykologisen kuvauksen osalta.  Romaanin luvut ovat lyhyitä, joskus vain kahden sivun mittaisia.  Luvut on nimetty sisältönsä mukaan: "Hän ei palaa", "Syksy", "Pikku talo", "Keuhkokuume". Lukujen nimeäminen johtuu ehkä siitä, että näkökulma Marie-Lauren ja Wernerin tarinoiden välillä vaihtelee vähän väliä. Nimettyjen lukujen avulla on  helpompaa seurata tarinan kulkua.

Kirjailijan tyyli on hyvin kuvailevaa, ja eri aisteja hyödyntävää, mikä tekee ainakin omasta mielestäni tekstistä helpommin samaistuttavan. Marie-Laure on sokea, joten ympäristöä havainnoidaan hänen näkökulmastaan ja näin ollen on tietysti luonnollista, että muut aistihavainnot kuin näkeminen korostuvat.

"Autot roiskuttavat kaduilla vettä, sulavesi lorisee puroina; hän erottaa, miten lumi rasahtelee ja ropsahtelee puiden oksilta. Hän haistaa kasvitieteellisen puutarhan setrit neljänsadan metrin päässä. Tässä kohtaa metrojuna kiitää jalkakäytävän alla; tuolla on quai Saint-Bernard. Tässä kohtaa taivas aukenee, ja hän kuulee oksien naksahtelun: tuolla on se kapea puutarha-alue Paleontologian osaston takana. Tämän siis täytyy olla quain ja rue Cuvierin kulma."

Minua puhutteli myös romaanin kuvaus sodasta. Tulin ajatelleeksi, miten erilainen kokemus toinen maailmansota on ollut eri puolilla Eurooppaa. Suomessa sota käytiin rintamalla, ja siviilien uhkana olivat pommitukset. Keski-Euroopassa sen sijaan valloittajat vaihtuivat, vastarintaliikkeet toimivat ja ainakin Doerrin esittämän kuvauksen perusteella tuntui olevan vaikeaa tietää, keneen saattoi luottaa. Vihollinen saattoi asua naapurissa.

Sota myös asetti ihmiset epäinhimillisiin tilanteisiin, joissa tavalliset sotilaat tai siviilitkin joutuivat päättämään toisten ihmisten elämästä. Koneiston osaksi joutuminen hävitti myös ihmisen oikeuden ohjailla omaa elämäänsä. Tätä korosti erityisesti Wernerin tarina natsiarmeijan radistina.

Romaanista on kirjoitettu monissa kirjablogeissa. Tässä pari linkkiä:

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi
http://kirjasfaari.fi/
https://www.lukulamppu.fi/

Mobile Library (David Whitehouse)

Tarinasta

David Whitehousen Mobile library -kirjan päähenkilö on (englantilainen) koulupoika Bobby Nusku, jonka elämässä kipupisteitä riittää: äiti on kuollut ja isä käyttäytyy väkivaltaisesti. Koulussa kiusataan ja ystäviä ei juuri ole. Keskellä kurjuuttaan Bobby tutustuu Valiin, lähistöllä asuvaan yksinhuoltajaäitiin, jonka luona hänellä on pitkästä aikaa hyvä olla.

Tilanne ei kuitenkaan ole ongelmaton, ja niinpä Val tyttärineen päätyy lähtemään karkumatkalle Bobby mukanaan. Pakovälineenä heillä on käytöstä poistettu vanha kirjastoauto.

Piileskellessään metsikössä kolmikko tapaa Joen, miehen, joka myös on karkumatkalla, -tosin hiukan eri syistä kuin Bobby ystävineen.

Lukukokemus

Kirjan englanti on vaativampaa kuin esimerkiksi tässä blogissa esitellyn Fiona Gibsonin kirjan kieli. Sen vuoksi jotain saattoi jäädä ymmärtämättäkin, mutta pääsääntöisesti pysyin mukana juonen käänteissä. Tarina itsessään kuulostaa hiukan epäuskottavalta, mutta sen myötä käsitellään täysin uskottavia aiheita, kuten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, rakkauden ja läheisyyden kaipuuta sekä elämän arvoja.

Erityistä

Pakomatkalla oleva joukkio lukee tarinan kuluessa paljon, mikä tietysti on ymmärrettävää, kun kulkuneuvona on kirjastoauto. Niinpä kertomus sisältää paljon viittauksia erilaisiin kirjoihin ja tarinoihin. Tästä osasta saa varmasti paljon irti sellainen lukija, joka tuntee englantilaista lasten- ja nuortenkirjallisuustraditiota.

Kerrontateknisesti huomiota herättää se, että käytännössä kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku ovat samat. Kirja siis alkaa ennakoinnilla tulevasta.

Graniittimies

Missä ollaan ja kenestä kerrotaan?

Kirjan takakannen kuvaus kertoo olennaisen: "Ilja ja Klara ovat lähteneet kotimaastaan vapauden valtakuntaan, vannoen etteivät koskaan palaa. Nuori aviopari on vaihtanut nimeä ja kieltä, jättänyt kaiken. Kun Petrogradista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä."

Sirpa Kähkösen Graniittimiehen tapahtumat alkavat vuodesta 1922, jolloin Ilja ja Klara hiihtävät metsiä myöten Suomesta Neuvostoliittoon. Tarina päättyy 1930 -luvun loppuun. Tosin kirjan viimeinen luku, eräänlainen epilogi, on toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Sisällissodan jälkeiseen Suomeen pettyneet Klara ja Ilja ovat vakaasti rakentamassa uudenlaista yhteiskuntaa. Aluksi elämä - aineellisesta puutteellisuudestaan huolimatta - sujuukin. Ilja saa käyttöä insinöörintaidoilleen ja Klara perustaa ystävänsä kanssa toimintakeskuksen "Ilon sepät" Petrogradin katulapsille.

Pietarissa on paljon muitakin suomalaisia, ja vähitellen kasvava ystäväpiiri on pariskunnalle kuin perhe. Ystävien joukossa on sirkuslaisia, taiteilijoita, katulapsia ja  -kyllä!- myös liikemies vaimoineen.

Mikä puhuttelee?

Klara on mielestäni tarinan tärkein henkilö. Kirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat realistista kerrontaa. Minä-kertojana on Klara. Kolmannessa osassa sen sijaan näkökulma vaihtelee, ja tunnelma muuttuu realistisesta jollain lailla impressionistisemmaksi. Kuvataan tunnelmia ja henkilöiden sisäisiä kokemuksia. Henkilöiden elämä muuttuu ulkoisesti epävarmaksi ja sekavaksi. Luottamus rakoilee, ja ystävät kääntävät toisilleen selkänsä.

Surullista tarinassa on, että lähes kaikki toivo murenee vähitellen. Klara on idealisti, joka on valmis elämään niin kuin opettaa. Vähitellen hän kuitenkin huomaa, että myös sosialistisessa yhteiskunnassa on välistävetäjiä ja omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä. Sosialismi ei tehnytkään ihmisistä parempia. On surullista, että ihanteet eivät toteudu. Vielä surullisempaa on joutua toteamaan, että kaikki omat uhraukset ja tehty työ ovat olleet turhia.

Tämä on ehkä lohduttomin kirja, jonka koskaan olen lukenut. Se on myös vaikuttava, kiinnostava ja uskottava.

Surullista on myös tietää, että vaikka yhteiskuntajärjestelmät ja hallitsijat ovat vaihtuneet, katulapset eivät ole hävinneet Pietarista sadassa vuodessa mihinkään.


Muita huomioita

Kirjan kieltä on kehuttu sekä arvosteluissa että monissa kirjablogeissa. Olen samaa mieltä: kieli on kuvailevaa, ajatuksia herättelevää ja monitasoista.

"Eikä Klaraa ruumiin sairaus rikkonut. Klara mureni ihanteensa mukana. Suuria ajatuksia, betoniseiniä, käytäviä. Niitä sai purkaa maailmaan niin paljon kuin ehti ja jaksoi. Mutta ilon tuoja, hellä ja vilpitön, murskattiin."

"Veljeni vartija - en suostunut olemaan, älkää tekään siihen vedotko! Mutta kuulustelija ei vastaa, lehdet ropisevat valtavien pisaroiden alla. Miten se on mahdollista, puu, se on lähtenyt metsästä vaeltamaan, repinyt juurensa maasta, taivaltanut vaahteraharjanteilta tänne saakka, kumartunut siitä matalasta portista jonka läpi autot tälle pihalle tulevat. Tullut pihaan seisomaan, ropisemaan, varistamaan lehtensä, henkimäänmetsää. Eikä pois pääse enää."

Lukion kurssit

4 vaikuttava teos
6,8 nykykirjallisuus

Teemat
- historia
- ihmisen suhde ideologiaan
- vallankäyttö
- oikeudenmukaisuus
- väkivalta
- ystävyys

Pohdittavaa

- selvitä, miksi Suomesta lähdettiin Neuvostoliittoon 1920 -luvulla? Ketkä lähtivät? Mitä lähtijöiden kohtaloista tiedetään?
- kuka tai mikä oli/on graniittimies?
- millä tavoilla suhde ideologiaan (=sosialismiin)  ilmeni romaanin henkilöiden toiminnassa?

Irakin Purkkajeesus

Missä ollaan?
Kaikkien novellien tapahtumapaikkoja ei nimetä, mutta oletettavasti enimmäkseen ollaan Irakissa, enemmän maaseudulla kuin kaupungissa. Parissa novellissa ollaan Suomessa: ensin Helsingissä ja sitten metsässä, jonkinlaisessa mökkimaisemassa. Novellit kuvaavat yleensä nykyaikaa.

Kenestä kerrotaan?

Kaikki 13 novellia kertovat eri henkilöistä. Useimmat päähenkilöt ovat nuoria irakilaismiehiä. Kokoelman viimeisen novellin Parahin Beto päähenkilö ja kertoja tosin on koira. Sodan vaikutus näkyy jollain tavalla lähes kaikissa henkilöissä. Joko he kärsivät jonkinlaisista sotatraumoista, kuten novellin Ole kiltti äläkä tapa minua päähenkilö Tiikeri, tai heidän elämänsä on sodan vuoksi joutunut oudoille urille.  Helsingissä asuva Tiikeri on ammatiltaan linja-auton kuljettaja. Kerran toisensa jälkeen hän alkaa nähdä, että hänen kuljettamaansa bussiin nousee mies, jonka hän surmasi sodassa viisitoista vuotta sitten. Joidenkin henkilöiden elämässä sota näkyy niin, että elämä on köyhää ja virikkeetöntä. Sota näyttää myös muuttaneen henkilöiden käsitystä oikeasta ja väärästä.

Mistä on kysymys?

Novellit ovat erillisiä tarinoita, eivätkä liity toisiinsa. Osa tarinoista on lähes realistisia, mutta osan tyyliä voisi kai kuvailla maagiseksi realismiksi tai ainakin surrealistiseksi. Esimerkiksi novellissa Onkalo mies putoaa kadulla onkaloon. Onkalossa on vanha mies ja talvisodassa kaatunut venäläinen sotilas. Vanha mies kertoo olevansa ”abbasidiajalta” (750-1258 jKr) ja eräänlainen henkiolento eli dzinni. Käy ilmi, että onkalossa ollaan jonkinlaisessa aikasiirtymäpelissä. Novellin lopussa vanhus kuolee, venäläinen sotilas muuttuu hologrammiksi ja onkaloon pudonnut mies huomaa olevansa dzinni. Sitten aukosta tupsahtaa pieni tyttö, joka kertoo, että häntä jahtaa verikoerobotti...

Novellit antavat myös epätavanomaisen näkökulman sotaan. Kaikki väkivaltaisuuksissa olevat henkilöt eivät ole mukana velvollisuuden, aatteen tai ideologian vuoksi. Mukana on myös vastenmielisiä ihmisiä, jotka pitävät väkivallasta ja toisten alistamisesta. Näin on esimerkiksi novellissa Kompassi ja murhamiehet. Novellissa kuvatusta väkivallan ihannoinnista tulee mieleen jonkinlainen jalkapallohuliganismi -ilmiö, jossa itse asia ei välttämättä edes kiinnosta, mutta se antaa oikeuden riehumiseen ja väkivaltaan.

Teemoja
sota
väkivalta
yhteisöllisyys
uskonto ja ideologia


Huomionarvoista

Kokoelman kirjoittaja Hassan Blasim (s. 1973) on irakilaissyntyinen, mutta asuu nykyisin Suomessa. Novellikokoelma voitti brittiläisen The Independent -lehden arvostetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Blasim kirjoittaa arabiaksi.

Lukukokemuksena

Irakin Purkkajeesus on omalaatuinen, osin jopa hiukan vastenmielinen, mutta joka tapauksessa mielenkiintoinen. Se sopisi mielestäni hyvin lukupiirikirjaksi, sillä kirjan luettua tulee  olo, että haluaisi keskustella kirjasta jonkun kanssa.

Lukion kurssit

1 vieras kulttuuri (Jos yleensä luet kirjoja, tämä on hyvä valinta, mutta jos edellinen lukemasi kirja on ollut Harry Potter, niin älä valitse tätä)
3 novelli kirjallisuuden lajina
4 vaikuttava teos