Uppiniskaisuuden kronikka (Jaan Kross)

Krossin teosta voisi ehkä nimittää jonkinasteiseksi luku-urakaksi, sillä siinä on 1221 sivua!

Käytin teoksen lukemiseen lähes koko kesän - tosin niin, että luin samalla tai välillä muutaman muunkin kirjan, jotka on esitelty blogin edellisissä postauksissa.

Teos sijoittuu ajallisesti 1500- luvun puolivälin tienoilta 1600 -luvun taitteeseen eli se kuvaa noin viittäkymmentä vuotta. Fyysinen miljöö on pääasiassa Tallinna, mutta päähenkilön nuoruuden aikana oleillaan Saksassa, ja toisinaan vieraillaan myös Viron maaseudulla.

Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilö on kirkkoherra Balthasar Russow. Jännitettä tarinaan syntyy siitä, että Balthasar on ajurin poika Tallinnan Kalamajasta, kun taas monet yhteiskunnan yläoksilla istuvista ovat saksalaista syntyperää. Balthasaria ei täysin hyväksytä hänen "hevostallinhajuisen" syntyperänsä takia.

Tarinan alussa Balthasar, Palle, on koulupoika, joka myöhemmin lähetetään Saksaan opiskelemaan. Kotiin palattuaan hän toimii pappina ja lopulta tulee nimitetyksi Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherraksi. Naimisiin hän ehtii kolmasti; 1500 -luvun vitsaus, rutto, vie Balthasarilta ensimmäisen vaimon ja kaksi lasta. Toinen vaimo kuolee saatuaan keskenmenon.

Balthasar kokee sielunpaimenen rooliakin tärkeämmäksi Tallinnan kronikan kirjoittamisen. Kronikan julkaisu kokee kuitenkin paljon vastustusta, koska on selvää, että siitä käy ilmi asioita, jotka eivät ole eduksi valtaapitäville.

1200-sivuisesta teoksesta on vaikea sanoa tiiviisti mitään kovin tyhjentävää. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:
- Liivinmaan eli nykyisten Baltian maiden alueen valtioiden rajat ovat olleet 1500-luvulla melkoisessa käymistilassa.
- Intressiristiriidat aateliston + porvareiden (saksalaisten) ja tavallisen väen  (virolaisten) välillä olivat suurempia kuin Suomessa aateliston ja tavallisen kansan.
- Ankarista sääoloista huolimatta Tallinnasta kuljettiin meritse niin Suomeen ja Ruotsiin kuin Keski-Eurooppaakin.
- Kirkon asema ihmisten elämässä oli huomattava.
- Inhimilliset toiveet ja tarpeet olivat 1500-luvun eläjillä kovin samankaltaisia kuin nykyihmisilläkin.

Kenelle suosittelen?

Jos Viron historia kiinnostaa, Balthasar Russowin tarina kannattaa lukea. Historiallisia tapahtumia kuvataan kiinnostavasti yksilön näkökulmasta. Tallinnan kaupunki kivimuureineen ja kujineen on myös näkyvästi esillä. Balthasar Russow on sitäpaitsi historiallinen henkilö. Teoksen lopussa on kattavasti kerrottu sekä Russowista että Jaan Krossin tavasta käsitellä Russowin henkilöä romaanissaan.

Pieni elämä (Hanya Yanagihara)

Miksi tämä teos?

Pieni elämä sai julkisuutta suomalaisissa tiedotusvälineissä, kun toukokuisten jääkiekon MM-kisojen aikaan Suomen joukkueen maalivahti Kevin Lankinen ilmoitti lukevansa kyseistä kirjaa.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006122053.html
Lankisen suositus on saanut aikaan ruuhkaa kirjastojen varausjonoihin sekä liikettä kirjakauppojen hyllyille, sillä kirjan painos on loppumassa kustantajalta.

Tarina jatkui vielä niin, että itse kirjailija Yanagihara lähetti suomalaisen kustantajansa kautta  Kevin Lankiselle kirjeen, jossa kiitteli tätä maanmiestensä lukuharrastuksen edistämisestä!
https://www.is.fi/mmkiekko/art-2000006129921.html

Koulussamme on opiskelijoina jonkin verran  jääkiekkoa harrastavia nuoria, joten ajattelin lukea kirjan sillä mielellä, että voisin ehkä (Kevin Lankiseen tukeutuen) suositella kirjaa heille.

Kuten edellä linkatussa Hesarin artikkelissa todetaan, teos ei ole mikään hyvän mielen opus, vaikka sen takakansitekstissä esiintyvätkin sanat "hauska", "sydän" ja "ystävyys".

Lyhyesti jotakin

Pieni elämä -teoksen päähenkilö on Jude, nuori mies, jota on käytetty lapsuudessa ja nuoruudessa järkyttävällä ja kammottavalla tavalla seksuaalisesti hyväksi. Kirjan nykyhetkessä asiat ovat kuitenkin paremmin: Judella on ympärillään ymmärtävä ja lämminhenkinen ystäväjoukko, oikeastaan perhe, joka parhaansa mukaan tukee häntä ja yrittää päästä selville häntä painavasta taakasta. Jude välttelee viimeiseen asti menneisyytensä paljastamista, sillä hän ei usko läheistensä kestävän totuutta. Hän myös koko ajan epäilee, että ei ole ansainnut ystäviensä arvostusta ja rakkautta. Tarina on todella surullinen, sillä lopultakaaan Juden ei voi sanoa toipuvan traumoistaan - pelot ja muistot seuraavat häntä vuosikymmenten ajan.

Tapahtumat sijoittuvat etupäässä New Yorkiin, taiteilijoiden ja älymystön elämänpiiriin. Jude on karusta lapsuudestaan huolimatta opiskellut lakimieheksi ja hänen ystävänsä ovat taiteilijoita, näyttelijöitä ja lääkäreitä.

Mitä ajattelin?

Tarina on paitsi surullinen myös ahdistava. Ainakin minulle se viestii, että lapsuudessa perusteellisesti murrettua sielua ei enää saa ehjäksi ymmärtävä ja luja rakkauskaan. Ja paha ei tässä tosiaankaan saa palkkaansa.
En usko, että suosittelen teosta kenellekään siksi, että kuuluisa jääkiekkoilija on lukenut sen. Jos joku haluaa lukea pahuuden musertavasta voimasta ja ymmärtää, miksi turvallinen lapsuus on jokaiselle tärkeä, kirjan voi lukea.

Meidän tsaarimme väkeä (Ljudmila Ulitskaja)

Meidän tsaarimme väkeä on novellikokoelma tai kertomuskokoelma, miten vain, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Venäjällä ja Neuvostoliitossa ollaan ja henkilögalleriaan kuuluu monenmoista väkeä, enimmäkseen kaupunkiasujia. Suomalaislukijalle kokoelma tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen venäläiseen elämänmenoon, kuten muutkin Ulitskajan teokset.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat fiktiivisiä,  elämäntarina-tyyppisiä. Viimeisen osion novellit ovat lyhyitä ja kuvaavat ilmeisesti kirjailija Ulitskajan työmatkoilla tapahtuneita sattumuksia.

Tällä kertaa Ulitskajan henkilögalleriassa on esimerkiksi saman miehen ensimmäinen ja toinen vaimo, jotka miehen kuoltua muodostavat uusperheen ja alkavat pitää huolta toisistaan (Menage a trois), ruhtinassukuinen perheenäiti, joka kasvattaa kaksostyttärensä hienostoväen tapaan, mutta salailee sukutaustaansa viimeiseen asti (He elivät kauan), sekä kirkkokuorossa laulava Masa, jonka mies hylkää perheensä ja ryhtyy munkiksi (Kirkkokuoron Masa).

Kertomuksilla ei ole mielestäni erityisesti yhteistä nimittäjää, mutta Veren salaisuus -osion novelleissa on monessa aiheena epätyypilliset perhesuhteet ja toisen miehen tai naisen lapsesta huolehtiminen.

Verrattuna blogissa aiemmin esiteltyyn Sergei Dovlatovin Meikäläiset -kertomuskokoelmaan Meidän tsaarimme väkeä on ehkä jollain lailla lämminhenkisempi.Teokseen kannattaa käydä käsiksi, jos haluaa lukea oman elämänpiirin ulkopuolella olevia kertomuksia ihmisistä, joiden maailmassa on kuitenkin jotain tunnistettavaa. Novellikokoelma sopii yöpöydälle tai rantakassiin myös siinä tapauksessa, jos epäilee, että keskittymiskyky lukijana ei jostain syystä riitä kokonaiseen romaaniin.

Muusa (Jessie Burton)

Yleisvaikutelma

Jessie Burtonin Muusa on todella mukaansatempaava tarina, jota ei malttaisi jättää kesken, kun on päässyt lukemisessa vauhtiin. Tarinassa on useita lukijaa innostavia elementtejä: kiinnostavat ja osittain eksoottiset tapahtumaympäristöt, rosoisella tavalla sympaattiset henkilöhahmot ja historian tapahtumat, jotka vaikuttavat henkilöiden kohtaloihin. Takakannessa teoksen mainitaan olevan "lukuromaani", joka jonkin määritelmän mukaan tarkoittaa teosta, joka ei tutki elämän tarkoitusta tai pyri esittämään syvällisiä katsomuksia.
https://www.kirjastot.fi/kysy/mika-se-lukuromaani-oikeastaan-on
Hmmm, kuulostaa aavistuksen vähättelevältä vai eivätkö rotukysymykset, sodasta hengissä selviäminen tai oman identiteetin peittely kuulosta aika syvällisiltä teemoilta?

Ketkä ja missä?

Kirjassa on kaksi tarinalinjaa, jotka loppujen lopuksi kytkeytyvät toisiinsa. Ensimmäinen aikataso kuvaa 1930-luvun lopun Etelä-Espanjaa, joka on sisällissodan kynnyksellä. Tarinan keskushenkilö on niukin naukin parikymppinen Olive Schloss, jonka isä on itävaltalaissyntyinen taidekauppias ja äiti brittiläinen aristokraatti. Olive on salaa vanhemmiltaan hakenut lontoolaiseen taidekouluun ja kertomuksen alkaessa pyörittelee hyväksymiskirjettä käsissään. Perhetilanteen vuoksi koulu jää, mutta andalusialaisen maatilan ullakkohuoneessa Olive maalaa sitäkin vimmaisemmin.

Schlossin perheen avuksi ilmaantuu paikallinen sisaruspari, Teresa ja Isaac Robles. Sodan kolkutellessa ovelle sisarusten ja Schlossin perheen elämänkohtalot kiinnittyvät toisiinsa kiehtovalla ja lopulta pelottavallakin tavalla.

Toisen, 1960-luvun lopun Lontooseen sijoittuvan tarinalinjan päähenkilö on Trinidadista Karibialta Lontooseen muuttanut Odelle Bastien. Odelle työskentelee ensin kenkämyyjänä, mutta pääsee sihteeriksi lontoolaiseen taidegalleriaan. Eräänä päivänä galleriaan tulee nuori mies, joka haluaa myydä äidinperintönä saamansa taidetoksen, jonka tekijänä pidetään tuntemattomaksi jäänyttä espanjalaistaiteilijaa, Isaac Roblesia.

Enempää ei juonta kannata selostaa. Sen voi vielä todeta, että 1960-luvun aikatasolla näkökulma on Odellen, joka myös on tarinan minäkertoja. 1930-luvun osiossa kertoja on ulkopuolinen eikä tarinaa ole kerrottu erityisesti kenenkään näkökulmasta, vaikka Olive ehkä onkin eniten esillä.

Mielleyhtymiä

Teos muistuttaa etäisesti Taina Sampakosken Ikoni-romaania. Molemmissa taideteos heijastaa salaperäisellä tavalla tekijänsä identiteettiä ja tärkeää henkilökohtaista elämystä, vaikka katsojat näkevätkin siinä pääasiassa jotain ihan muuta, ja  tulkitsevat teosta tunnetun myytin pohjalta.

Kenelle sopii?

Taide ja taiteilijuus ovat näkyvästi esillä teoksessa, joten kuvataiteesta kiinnostuneet ovat varmasti yksi kohderyhmä. Espanjan sisällissota ei myöskään liene kovin kuvattu aihe, joten sen alkuvaiheista tämä teos antaa  tietoa - melko rajatusta näkökulmasta tosin. Hyvien tarinoiden ystäville teos on ilahduttava löytö.

Tärkeintä tässä kirjassa ovat tietysti ihmissuhteet, mutta myös andalusialaisen luonnon kuvaus on viehättävää: "Heinäkuussa varjot ovat iltaisin pitkiä, heinäsirkkojen karhea siritys täytti kuuman yön. Pellot olivat nyt persiljan, limetin ja omenan vihreitä. Villikukkia: siellä täällä punaista ja kuninkaallista purppuraa, kanariankeltaisia terälehtiä tuulenvirissä. ja kun tuuli yltyi, ilmassa maistui suola. Meren ääntä ei kuulunut - mutta jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla koppakuoriaisen naksuvat nivelet kun se paarusti viljan juurella."

Leijuva poika (John Boyne)

Kuka, mitä?

Leijuva poika on satu. Sen päähenkilö on kymmenvuotias poika nimeltä Billy Brocket. Billy asuu perheineen Sydneyssä, ja tarinan voisi ajatella sijoittuvan nykyaikaa lähellä olevaan aikakauteen.

Billy on leijunut syntymästään saakka - painovoimalait eivät siis koske häntä. Normaaliutta ihannoiville vanhemmille Billyn eriskummallisuus on liikaa. Kun he lopulta lakkaavat uskomasta siihen, että pojasta voisi tulla niin sanotusti normaali, he päättävät tyhjentää Billyä aloillaan pitävän hiekkarepun ja lähetää hänet leijumaan maailman ääriin.

Enempiä juonipaljastuksia välttääkseni en kerro, mihin tuulet Billyn kuljettivat. Nuoremmat lukijat saattavat kiinnnostua seuraamaan Billyn matkaa karttakirjan lehdiltä, ja tarinaa seuratessa voi tosiaan oppia maantieteestä ja ilmavirtauksista jotakin.

Billyn matkallaan kohtaamista ihmisistä useimmat ovat normeista poikkeavia, eri tavoilla haavoittuneita tai haavoitettuja, mutta ystävällisiä tapauksia, joiden kokemuksia vasten Billy (ja samalla lukija) peilaa omaa elämäntilannettaan.

Vertauskuvallisella tasolla Leijuva poika kertoo tietenkin erilaisuuden hyväksymisestä. Kuinka vanhemmat ja sisarukset hyväksyvät lapsen, joka tarvitsee erityistä huomiota selviytyäkseen yhteisössään? Kuinka muista perustavanlaatuisesti poikkeava yksilö hyväksyy itsensä?

Saduissa henkilöt eivät yleensä muutu vaan ovat tyypillisesti jonkinlaisia tyyppihenkilöitä. Leijuva poika on kuitenkin Billyn kehitystarina. Eri asia on sitten , kuinka uskottavaa on, että kymmenvuotias lapsi osaa suhtautua vanhempiensa tunnekylmyyteen niin suurisydämisesti kuin Billy Brocket.

Muuta huomionarvoista

John Boyne on kirjoittanut myös teokset Poika raidallisessa pyjamassa ja Tarkoin vartioitu talo.  Myös näissä teoksissa päähenkilönä on pieni tai nuori poika, mutta ne - vaikka satuja ovatkin - sijoittuvat historiallisesti tunnistettaviin ja kiinnostaviin konteksteihin, Hitlerin Saksan keskitysleirille ja Venäjälle viimeisen tsaariperheen elämänpiiriin.

Kenelle?

Kirjan takakannessa mainostetaan, että Billyn matkassa viihtyvät kaikenikäiset lukijat. Itse sanoisin, että ainakin Roald Dahlin teosten ystävät saattavat pitää myös tästä. Billyn ikätovereille teoksessa voi olla samaistumiskohde, ja aikuiset lukijat pääsevät miettimään omia asenteitaan. Kuinka erilainen on liian erilainen? Kuinka paljon oman lapsen erilaisuus tai erityisyys määrittää vanhempia? Billyn tarinan myötä lukija saattaa myös päätyä perusasioiden äärelle: Millaista elämää oikeastaan haluaisin elää? Millaista elämää toivon läheisteni saavan elää?

Davidin uni (Anthony Doerr)

Kuka, mitä, missä?

Tarinan päähenkilö on alaskalainen hydrologi David Winkler, jonka elämää seurataan neljännesvuosisadan ajan. Kirjan suomenkielinen nimi viittaa päähenkilön outoon kykyyn nähdä enneunia onnettomuuksista ja jopa kuolemista. David näkee unen, jossa hän on edesauttamassa tyttärensä hukkumiskuolemaa. Torjuakseen mahdollisen tulevan tapahtuman, hän lähtee pois ja jättää näin vaimonsa Sandyn huolehtimaan yksin heidän yhteisestä tyttärestään, Gracesta.

David pakenee mahdollisimman kauas Alaskasta, Karibialle, jossa hän elää seuraavat kaksikymmentä vuotta hotellin yleismiehenä tietämättä, mitä vaimolle ja erityisesti tyttärelle on tapahtunut. Eräänä päivänä hän kuitenkin päättää lähteä ottamaan selvää...

Tarina on siis kertomus vanhemmuudesta, perheestä, ikävästä ja ystävyydestä. 

Erityistä

Päähenkilön äiti on suomalainen. Päähenkilö on erityisen kiinnostunut lumikiteiden rakenteesta. Kirjan kansikuva viittaakin lumikiteisiin. 

Lukukokemus

Kirja oli mukaansatempaava ja kiinnostava. Tarinan pohjavire on melankolinen, mutta loppu on tavallaan onnellinen - sillä tavalla kuin nyt perheensä hylänneen isän tapauksessa voi olla. Koska tarinan päähenkilö on luonnontieteilijä ja tapahtumapaikat vaihtelevat Alaskasta Karibianmeren saaristoon, on tekstissä paljon elävästi kirjoitettua luonnon kuvausta. 

Värittömän miehen vaellusvuodet (Haruki Murakami)

Kuka ja missä?

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias japanilaisinsinööri, joka suunnittelee työkseen rautatieasemia. Hän harrastaa uimista ja rentoutuu katselemalla rautatieasemien väenpaljoutta ja lähteviä junia. Tsukurun elämä on lukijan silmin rauhallista ja no, ehkä jotenkin tapahtumaköyhääkin.

Lukioikäisenä Tsukurulla oli ollut tiivis viiden hengen ystäväjoukko. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä Tsukuru suljettiin varoittamatta ja selityksittä ystäväryhmän ulkopuolelle. Tarinan nykyhetkessä Tsukuru elää Tokiossa, mutta on alun perin toisesta kaupungista, Nagoyasta, kotoisin.

Mitä tapahtuu?

Tsukuru alkaa tyttöystävänsä Saran aloitteesta selvittää, miksi ystävät aikanaan hylkäsivät hänet. Kuten arvata saattaa, menneisyydestä löytyy melkoinen likaämpäri, jonka sisällöstä  Tsukurulla ei ole ollut aavistustakaan. Vyyhtiä selvitellessään Tsukuru matkustaa Suomeen, jossa menneisyyden möröistä eniten tietävä Eri nykyisin asuu.

Miksi kirja kannatti lukea?

Murakamin teoksia tunteville se lienee itsestään selvää: Kirjan tunnelma on murakamimaiseen tapaan haikea, viipyilevä ja paikoin mystinenkin. Tosin tässä teoksessa ei ollut rinnakkaistodellisuuksia eikä yliluonnollisia elementtejä, kuten esimerkiksi teoksissa Kafka rannalla ja 1Q84. Japanilaisen elämäntavan lisäksi teoksessa viehättää myös mielenmaisemien kuvaaminen. Tsukurun tapauksessa menneisyys vaikutti nykyisyyteen eikä hän ollut oikein koskaan päässyt jaloilleen tultuaan nuorena torjutuksi. Lopulta näkyy valoa, vaikka tarinan lopetus jääkin avoimeksi.

Suomalaista lukijaa tietysti myös kiinnostaa japanilainen kuvaus suomalaisesta kesämökkielämästä ja kesäisestä Helsingistä. Tunnistettavia, täytyy myöntää.

Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä (Virpi Hämeen-Anttila)

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja Yön sydän on jäätä (2014), Käärmeitten kesä (2015) ja uusimpana Kuka kuolleista palaa (2016) vievät lukijan aivan toisenlaiseen maailmaan kuin useimmat nykysuomalaiset dekkarit. Hämeen-Anttilan teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, jossa elämä vaikuttaa  nykyistä vaarallisemmalta ja nuoren valtion kasvukivut näyttäytyvät poliittisena levottomuutena.

Teosten päähenkilö on eräänlainen herrasmiessalapoliisi Karl Axel Björk, joka liikkuu taustansa vuoksi sujuvasti yhteiskunnan eri kerroksissa. Lakimies Kalle Björk on päivätyössä sisäasiainministeriössä, mutta avustaa vapaa-ajallaan poliisia, erityisesti parasta ystäväänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmania.

Yön sydän on jäätä -teoksessa selvitellään pääasiassa Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyneen kuolleen miehen tapausta, mutta mukana on myös kieltolain mukanaan tuomaa tohinaa sekä poliittisia jännitteitä vain muutama vuosi aiemmin käydyn  sisällissodan jäljiltä. Käärmeitten kesässä ratkaistavana on myrkytysmurhien sarja.

Molemmissa lukemissani dekkareissa keskeisessä osassa on myös päähenkilön yksityiselämä, joka on melko monimutkaista ja siksi kiinnostavaa. Kalle Björkillä on hiukan traumaattinen suhde lapsuudenperheeseensä. Toisaalta hänellä olisi paljonkin vientiä naismaailmassa, mutta hänen tuntuu olevan vaikea päättää, mitä oikeastaan haluaa. Vaihtoehtoina kun ovat suomalaisen älymystöperheen nuori Ida, hienostunut suomenruotsalainen Lisbet ja salaperäinen, venäläistaustainen Elena.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät perinteisistä dekkareista ja joita 1920-luvun ajankuva kiinnostaa. Helsinkiä kuvataan teoksessa varsin tarkasti. Onpa kirja etu- ja takaliepeessä kartatkin, joihin on merkitty tarinan tärkeimmät tapahtumapaikat. Teos antaa 1920-luvun Helsingistä monikulttuurisen kuvan, kuten jo Björkin naisystävien taustoistakin voi päätellä. Lisäksi Hämeen-Anttila antaa henkilöidensä käyttää omalle yhteiskuntaluokalleen ja yhteisölleen kuuluvaa kieltä. Ehkä hauskin esimerkki on Kalle Björkin apulainen, nuori kengänkiillottajapoika Frans Valkama:

  " Kyylat painu niihin toisiin mestoihin. Fundeerasin, että jonkun pitäis tulla jelppiin teitäkin. Kun te sanoitte, että gubbe on vaarallinen."

Lisää lukukokemuksia:

https://kirjanpauloissa.blogspot.fi

http://nuorenopettajattarenkirjablogi.blogspot.fi/

Kaikki se valo, jota emme näe (Anthony Doerr)

Kuka,missä ja milloin?

Ajallisesti tarina alkaa vuodesta 1934 ja kestää toisen maailmansodan päättymiseen asti, vuoteen 1945. Lopussa tehdään vielä kaksi aikasiirtymää: 1970-luvulle ja vuoteen 2014.

Teoksessa on kaksi tarinalinjaa.Toinen kertoo ranskalaisesta sokeasta tytöstä, Marie-Lauresta,joka elää isänsä kanssa ensin Pariisissa ja sodan sytyttyä siirtyy sukulaistensa luo Saint Malon pikkukaupunkiin Bretagneen. Marie-Lauren isän työpaikka on Pariisin luonnontieteellinen museo, joka ympäristönä tulee sokealle Marie-Laurellekin hyvin tutuksi. Lähtiessään Bretagneen isä saa museosta mukaansa arvoesineen, josta huolehtiminen määrittää isän ja Marie-Lauren kohtaloa ratkaisevalla tavalla.

Toinen tarina kertoo saksalaisesta Werneristä, joka asuu sisarensa kanssa orpokodissa keskellä saksalaista kaivosaluetta, Zollvereinissa. Werner on lahjakas poika, joka oppii rakentamaan radion romusta ja kuuntelee sisarensa Jutan kanssa lyhytaaltolähetyksiä lastenkodin ullakkohuoneessa. Korjattuaan paikallisen silmäätekevän Herr Siedlerin radion, Werner saa mahdollisuuden lähteä kouluun ja välttää näin joutumasta 15-vuotiaana kaivokseen töihin.  Koulussa opiskellaan Wernerin rakastamia luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta koulu on myös sotilasoppilaitos, jonka kurinpitomenetelmät ovat vähintäänkin pöyristyttäviä.

Sodan jatkuessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lopulta kohtaavat. Enempää juonipaljastuksia en halua tehdä.

Mitä jäi mieleen?
Doerrin teos on hieno tarina: vaikuttava, jännittävä, kaunis ja tavallaan uskottavakin - ainakin psykologisen kuvauksen osalta.  Romaanin luvut ovat lyhyitä, joskus vain kahden sivun mittaisia.  Luvut on nimetty sisältönsä mukaan: "Hän ei palaa", "Syksy", "Pikku talo", "Keuhkokuume". Lukujen nimeäminen johtuu ehkä siitä, että näkökulma Marie-Lauren ja Wernerin tarinoiden välillä vaihtelee vähän väliä. Nimettyjen lukujen avulla on  helpompaa seurata tarinan kulkua.

Kirjailijan tyyli on hyvin kuvailevaa, ja eri aisteja hyödyntävää, mikä tekee ainakin omasta mielestäni tekstistä helpommin samaistuttavan. Marie-Laure on sokea, joten ympäristöä havainnoidaan hänen näkökulmastaan ja näin ollen on tietysti luonnollista, että muut aistihavainnot kuin näkeminen korostuvat.

"Autot roiskuttavat kaduilla vettä, sulavesi lorisee puroina; hän erottaa, miten lumi rasahtelee ja ropsahtelee puiden oksilta. Hän haistaa kasvitieteellisen puutarhan setrit neljänsadan metrin päässä. Tässä kohtaa metrojuna kiitää jalkakäytävän alla; tuolla on quai Saint-Bernard. Tässä kohtaa taivas aukenee, ja hän kuulee oksien naksahtelun: tuolla on se kapea puutarha-alue Paleontologian osaston takana. Tämän siis täytyy olla quain ja rue Cuvierin kulma."

Minua puhutteli myös romaanin kuvaus sodasta. Tulin ajatelleeksi, miten erilainen kokemus toinen maailmansota on ollut eri puolilla Eurooppaa. Suomessa sota käytiin rintamalla, ja siviilien uhkana olivat pommitukset. Keski-Euroopassa sen sijaan valloittajat vaihtuivat, vastarintaliikkeet toimivat ja ainakin Doerrin esittämän kuvauksen perusteella tuntui olevan vaikeaa tietää, keneen saattoi luottaa. Vihollinen saattoi asua naapurissa.

Sota myös asetti ihmiset epäinhimillisiin tilanteisiin, joissa tavalliset sotilaat tai siviilitkin joutuivat päättämään toisten ihmisten elämästä. Koneiston osaksi joutuminen hävitti myös ihmisen oikeuden ohjailla omaa elämäänsä. Tätä korosti erityisesti Wernerin tarina natsiarmeijan radistina.

Romaanista on kirjoitettu monissa kirjablogeissa. Tässä pari linkkiä:

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi
http://kirjasfaari.fi/
https://www.lukulamppu.fi/

Koiran elämää - Parhaat koirakertomukset

Koiran elämää -teos koostuu useista 10-20 sivun mittaisista, pääosin fiktiivisistä kertomuksista, jotka kaikki kertovat koirista, niiden elämästä ja myös niiden omistajista.

Kirjassa on yhteensä 23 kertomusta, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Kirjoittajia ovat esimerkiksi James Herriot, Rudyard Kipling ja Virginia Woolf. Kirja on julkaistu englanniksi vuonna 1990 ja suomeksi vuonna 1993.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Gerard Durrell, joka toteaa esipuheensa lopuksi näin: "Uskon tämän kirjan osoittavan, miten tavattoman monitahoisia ja kiehtovia eläimiä koirat ovat. Lukekaapa ja nauttikaa näistä tarinoista, jotka kuuluvat koiratarinoiden parhaimistoon."

En oikein tiedä, onko kirjallisuudessa genreä nimeltä "koiratarinat", mutta mitenkään muuten kertomuksia olisi vaikea kuvailla.
Tarinoiden tapahtumaympäristöt ovat anglosaksisessa maailmassa, joko Britanniassa tai Pohjois-Amerikassa. Osa kertomuksista sijoittuu 1900-luvun varhaisemmille vuosikymmenille, osa myöhemmille. Useimmiten näkökulma on koiran omistajan, mutta onpa joukossa sellainenkin tarina, jossa kertojana on koira: Rudyard Kiplingin Aarteenetsijän kertoja on tryffelikoira Teem, joka yrittää saada omistajansa ymmärtämään, että hänellä on rahanarvoinen taito: tryffelisienten löytäminen metsästä.

Kenelle voi suositella?

Koiran elämää ei ole satukirja, joten sen kohderyhmä tuskin on pikkulapset. Itselleni tulee tarinoista mieleen James Herriotin eläinlääkärimuistelmat ja Sesse Koiviston Korkeasaaren eläintarhan eläimistä kirjoittamat kirjat, kuten Eläintarha olohuoneessamme tai Tarinoita eläinten saarelta. Voin suositella kirjaa lukijalle, joka pitää koirista ja haluaa lukea hyväntahtoisia ja liikuttaviakin tarinoita koiran ja ihmisen välisestä ystävyydestä. Itse en lukenut kirjaa kerralla, vaan se viihtyi yöpöydälläni jonkun aikaa, ja luin koiratarinoita aina silloin, kun halusin rauhoittua ja saada hyvän mielen.

Meidät kaikki on tehty liimasta (Marina Lewycka)

Miksi halusin lukea?

Edellisen Lewyckan kirjan (Meklareita, hippejä, hamstereita) perusteella kiinnostuin kirjailijan tavasta kuvata "yhteiskunnallisesti monimuotoista" maailmaa. Pidän myös siitä, että romaanihenkilöt ovat hiukan rosoisia ja ristiriitaisia, tavallaan vähän hukassa omassa elämässään. Odotin siis jotain samantapaista tästäkin kirjasta.

Kuka, mitä, missä?

Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen englantilaisrouva Georgie, jonka mies on juuri muuttanut pois pariskunnan yhteisestä kodista. Kriisinsä keskellä Georgie tutustuu lähistöllä asuvaan iäkkääseen naiseen, Naomiin, kun tämä on tonkimassa roskalavaa, jonka Georgie on täyttänyt pois heittämillään miehensä tavaroilla.

Tapahtumien edetessä Naomia uhkaa häätö omasta kodistaan, ja hän turvautuu Georgien apuun. Tarinasta kehittyy melkoinen soppa, kun mukana kuvioissa ovat myös Georgien uskonnollisen herätyksen saanut teinipoika, kylmäkiskoinen ex-mies, etäiseksi muuttunut aikuinen tytär ja  ennen pitkää Naomin talossa touhuava sekalainen seurakunta: pakistanilainen remonttimies muslimiveljenpoikineen,  juutalaisen Naomin aikamiespoika sekä Georgin homoseksuaaliesimies iäkkään isänsä kanssa. Georgie tunteet aviomiestään kohtaan eivät ota sammuakseen (tunneskaala toki on sangen laaja!), vaikka hänen seuralaisenaan viihtyykin seksinnälkäinen kiinteistövälittäjä.

Tarinassa siis riittää käänteitä ja kummallisia tilanteita, mutta joku siinä kuitenkin mättää. Mielestäni henkilöt eivät ole oikein uskottavia tai sitten heitä vain yksinkertaisesti on liikaa. Liian moni asia tuntuu päälleliimatulta aivan kuin kirjailija olisi poiminut joltakin asialistalta teemoja ja upottanut ne sitten tarinaansa. Maahanmuuttajat - kyllä, aviokriisi - kyllä, vanhusten heikko asema yhteiskunnassa - kyllä, homoseksuaalit - kyllä, kirjailijan ammatti - kyllä, lasten kasvattamisen vaikeus- kyllä! Aiheissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta teoksesta ei synny maailmaa, johon lukijana voisi upota tai jollain lailla samaistua. Harmi.

Teoksen tyyli on humoristinen, ja se on joka tapauksessa siis viihdyttävää luettavaa. Blogissa aiemmin esitelty Fiona Gibsonin As good as it gets sisältää paljon samoja aineiksia kuin tämänkertainen Lewycka. Gibsonin teos luokiteltaneen tyylilajiltaan chick-litiksi. Jos luokitella halutaan, niin mielestäni "Meidät kaikki on tehty liimasta" kuuluu samaan kategoriaan.

Hyvää: kaikkea voi sattua -fiilis, tarkkaa ja elävää kuvausta

Huonoa: kokonaisuus on liian älytön ollakseen uskottava, henkilöt jäävät ohuiksi

Meklareita, hippejä, hamstereita (Marina Lewycka)

Miksi? 
Lewyckan kirja oli lukupiirikirjamme. Olin tätä ennen lukenut samalta kirjailijalta "Traktorien lyhyt historia ukrainaksi" tai oikeastaan alkukielisen "A Short History of Tractors in Ukranian".  Kesti hetken ennen kuin pääsin vauhtiin kirjan kanssa, mutta tarina oli loppujen lopuksi aika vetävä.

Mistä ja kenestä kerrotaan? 
(Tämäkin) kirja on perhetarina. Eläkeikäiset englantilaisvanhemmat Marcus ja Doro ovat nuoruudessaan eläneet kommuunissa, Solidaarisuustalossa, jossa heidän lisäkseen asui joukko ihmisiä, kukin erimittaisia aikoja. Kommuunin periaatteisiin kuului muun muassa lasten yhteiskasvattaminen. Vuosia yhteisessä kommuunissa asuneet ihmiset ja erityisesti siellä varttuneet lapset tunsivat myöhemminkin elämässään yhteenkuuluvuutta. Marcuksella ja Dorolla on kolme lasta: Serge, Clara sekä downin syndroomaan sairastava Uuli-Anna.
Kirjan nykyhetki on 2000- luvun finanssikriisin aikaa. Marcuksen ja Doron poika Serge on lähtenyt Cambridgeen tekemään väitöskirjaa, mutta työkenteleekin Lontoon Cityssä meklarina. Hän ei ole uskaltanut kertoa urakäänteestään kulutuskriittisille vanhemmilleen, joiden tietää vastustavan henkeen ja vereen kapitalismin ilmiöitä, kuten pörssikeinottelua. Sergen sisar Clara työskentelee kotikaupungissaan luokanopettajana ja näkee työssään päivittäin köyhyyden ja sivistymättömyyden aiheuttamaa tuskaa oppilaidensa elämässä.

Paitsi yksilöitä, Lewycka kuvaa henkilöitään myös jollain tavalla "koneiston" osasina. Kun Lontoon Cityssä pyöritellään osakkeita ja tehdään erilaisia johdannaiskauppoja, tavalliset doncasterilaiset pinnistelevät saadakseen maksettua lainansa. Meklareiden varsin itsekkäistäkin syistä (Lewyckan mukaan) tekemät päätökset vaikuttavat siis tavallisten ihmisten elämään joskus traagisellakin tavalla.

Tarina sijoittuu Englantiin, 2000-luvun pörssikuplan paisumisen ja puhkeamisen aikaan. Keskeisintä tarinassa ovat kuitenkin ihmissuhdekysymykset, jotka tavallaan ovat ajattomia. On kysymys vanhempien ja aikuisten lasten välisistä arvomaailmojen ristiriidoista, sisarusten välisestä solidaarisuudesta, menneisyyden tekojen vaikutuksesta nykyhetkeen, parisuhteen muodostamisen vaikeudesta ja niin edelleen.

Hyvää: Henkilöt olivat ristiriitaisia ja siksikin todentuntuisia

Huonoa: Tarinan loppupuolella tuntui, että mopo alkoi jo keulia. Ihan kuin kirjailija ei oikein olisi jaksanut kirjoittaa tarinaansa loppuun asti. Toisaalta "överiksi" laittaminen saattaa olla myös tietoinen valinta.

Mobile Library (David Whitehouse)

Tarinasta

David Whitehousen Mobile library -kirjan päähenkilö on (englantilainen) koulupoika Bobby Nusku, jonka elämässä kipupisteitä riittää: äiti on kuollut ja isä käyttäytyy väkivaltaisesti. Koulussa kiusataan ja ystäviä ei juuri ole. Keskellä kurjuuttaan Bobby tutustuu Valiin, lähistöllä asuvaan yksinhuoltajaäitiin, jonka luona hänellä on pitkästä aikaa hyvä olla.

Tilanne ei kuitenkaan ole ongelmaton, ja niinpä Val tyttärineen päätyy lähtemään karkumatkalle Bobby mukanaan. Pakovälineenä heillä on käytöstä poistettu vanha kirjastoauto.

Piileskellessään metsikössä kolmikko tapaa Joen, miehen, joka myös on karkumatkalla, -tosin hiukan eri syistä kuin Bobby ystävineen.

Lukukokemus

Kirjan englanti on vaativampaa kuin esimerkiksi tässä blogissa esitellyn Fiona Gibsonin kirjan kieli. Sen vuoksi jotain saattoi jäädä ymmärtämättäkin, mutta pääsääntöisesti pysyin mukana juonen käänteissä. Tarina itsessään kuulostaa hiukan epäuskottavalta, mutta sen myötä käsitellään täysin uskottavia aiheita, kuten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, rakkauden ja läheisyyden kaipuuta sekä elämän arvoja.

Erityistä

Pakomatkalla oleva joukkio lukee tarinan kuluessa paljon, mikä tietysti on ymmärrettävää, kun kulkuneuvona on kirjastoauto. Niinpä kertomus sisältää paljon viittauksia erilaisiin kirjoihin ja tarinoihin. Tästä osasta saa varmasti paljon irti sellainen lukija, joka tuntee englantilaista lasten- ja nuortenkirjallisuustraditiota.

Kerrontateknisesti huomiota herättää se, että käytännössä kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku ovat samat. Kirja siis alkaa ennakoinnilla tulevasta.

Norwegian Wood

Kuka, missä, milloin?

Tarina kertoo Watanabe-nimisestä nuoresta miehestä 1960-luvun lopun Japanissa. Kirjan takakansiteksti kuvailee Watanaben tarinaa seuraavasti: "- - hän ajelehtii hauraan ja aistillisen naisen välissä surun, intohimon ja seksin vietävänä."

Watanabe on yliopisto-opiskelija. Hänen hyvä ystävänsä on tehnyt itsemurhan. Ystävän tyttöystävä ja Watanabe surevat kumpikin kuollutta poikaa ja lähenevät toisiaan. Tyttöystävän, Naokon, mielenterveys kuitenkin järkkyy.

Watanabe tutustuu yliopistolla myös Midoriin, sinnikkääsen nuoreen naiseen, jonka elämäntilanne ei sekään ole helpoimmasta päästä.

Minkätyylinen kirja on?

Kirja on sävyltään aika melankolinen. Itsemurha on yksi keskeisistä teemoista. Tarinassa on kuitenkin mukana paljon nuoruuden elämäniloa. Päähenkilö, nuori mies, vaikuttaa aidon tuntuiselta henkilöltä. Hänet tekee mielenkiinoiseksi eräänlainen ulkopuolisuus, jonka turvin hän pystyy muodostamaan mielipiteensä melko riippumattomasti ja viihtyy hyvinkin erilaisten ihmisten seurassa. Watanabe on sopeutuva tarkkailija, joka suhtautuu ystäviinsä empaattisesti.

Oman seksuaalisuuden käsittely on melko suuressa osassa Watanaben tarinaa. Se, millä tavoin rakkaus ja seksi liittyvät toisiinsa lienee yksi Watanaben kasvutarinan -jos sellaisesta haluaa puhua- aiheista.

Vastakkainasettelua syntyy itsetuhoisuuden ja mielenterveysongelmien sekä nuoruuden kaikkivoipaisen elämänvimman välille.

Kirjan nimi

Norwegian wood -nimi viittaa Beatles-yhtyeen 1960-luvun lopulla julkaisemaan kappaleeseen.


Kirjan teemoja

ystävyys
seksuaalisuus
itsemurha
nuoruus, opiskelijaelämä

Lukion kurssit

Iloiset hautajaiset

Kuka, missä, milloin?

Ljudmila Ulitskajan kirjoittama Iloiset hautajaiset kertoo venäläisten siirtolaisten yhteisöstä New Yorkissa. Tapahtumat sijoittuvat oletettavasti 1990-luvulle.

Tarinan alussa ollaan jättämässä jäähyväisiä Alikille, vakavasti sairaalle venäläismiehelle, joka osoittautuu eräänlaiseksi yhteisönsä keskushenkilöksi. Alik sairastaa kotonaan. Tarinan aikana lukuisa joukko hänen elämäänsä liittyneitä ihmisiä joko oleilee tai käy pyörähtämässä Alikin ja hänen elämänkumppaninsa Ninan kotona.

Tarinan lopussa ollaan hautajaisissa ja muistotilaisuudessa, jotka eivät ole aivan tavanomaisia tilaisuuksia.

Mistä on kysymys?

Mielestäni kirja kertoo siitä, miten ihmisten elämät kutoutuvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa. Alikin tarinan sisällä lukija tutustuu myös muiden henkilöiden -etupäässä naisten- tarinoihin.

Oma lukukokemus

Pidin kirjasta (kuten yleensäkin Ulitskajan kirjoista).Jotenkin odotin kirjan alkuasetelman perusteella, että tarina olisi melko synkkä. Siinä oli kuitenkin paljon lämpöä ja huumoriakin. Henkilöt oli mielestäni kuvattu kiinnostavina ja jollain lailla rosoisina. Kirjan luvut ovat melko lyhyitä. Teoksen sivumäärä on 185.

Teemoja

ystävyys
parisuhde
vanhemmuus
uskonto
maahanmuutto
kuolema

Lukion kurssit
?

Keskuspuiston yksinäinen

Kuka, missä, milloin?

Newyorkilaisen kerrostalon asukkaat huomaavat, että Keskuspuistossa asuu koditon koira, joka on lisäksi hyvin ihmisarka. Muuan talon asukas, vanha mies, saavuttaa pikku hiljaa koiran luottamuksen.

Tarinan kertoja tai oikeastaan erityisesti hänen vaimonsa seuraa mielenkiinnolla koiran ja vanhan miehen kehittyvää ystävyyttä. Lopulta koiralle on löydyttävä koti. Mitä tehdään?

Mistä on kyse?

Tarinan keskiössä on sympaattinen koirapersoona. Lähes yhtä tarkeää on koiran aikaansaama yhteisöllisyys. Tämä piirre tuo mieleen blogissa aiemmin esitellyn Bim Mustakorvan.

Muuta

Kirja on lyhyt (131 sivua) ja siis nopealukuinen. Kirjan on kirjoittanut yhdysvaltalainen Paul Wilkes.

Bim mustakorva

Jotain ihan muuta! Näin voisi luonnehtia Gavril Trojepolskin vuonna 1971 kirjoittamaa romaania Bim mustakorva. Se onkin lähes täydellinen vastakohta äsken lukemilleni Mari Jungstedtin kiivastempoisille dekkareille.

" Bim nuolaisi isännän kättä ja katsoi tätä tarkkaavaisesti silmiin. Hän oli jo oppinut pitämään siitä, että isäntä puheli hänelle vaikka ymmärsikin toistaiseksi vain sanat: "Bim" ja "ei saa". Ja sylissä oli niin kovin, kovin mukavaa tarkkailla otsalle valahtavia valkeita hiuksia, ystävällisiä huulien liikkeitä ja tuntea turkissaan lämpimien, lempeiden sormien kosketus. Sitä paitsi Bim tiesi jo erehtymättömän varmasti, oliko isäntä iloinen vai murheellinen, moittiko hän vai kehui, kutsuiko luokseen vai käskikö pois."

Missä ollaan?

Venäläisessä (neuvostoliittolaisessa) tarkemmin nimeämättömässä pikkukaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla.

Kenestä kerrotaan?

Kuten kirjan nimestäkin voi jo päätellä, kirjan päähenkilö on koira, mustakorvainen englanninsetteri (toisten lähteiden mukaan gordoninsetterin albiinomuunnos) Bim. Bim on viisas ja oppivainen lintukoira, ja on lämpimästi kiintynyt isäntäänsä. Isäntä, Ivan Ivanyts, on yksinäinen leskimies.

Kirjan voi tavallaan jakaa kolmeen osaan: aluksi Bim ja Ivan Ivanyts elävät rauhallista elämää, joka koostuu yhteisistä metsäretkistä, lämminhenkisestä yhdessäolosta ja arkipäivän pienistä sattumuksista. Tapahtumat saavat käänteen, kun Ivan Ivanyts sairastuu ja joutuu sairaalaan toiselle paikkakunnalle. Bim ei tiedä, mihin isäntä on mennyt, joten tarinan toisen osa kertoo Bimin pitkästä odotuksesta ja epätoivoisista etsintäretkistä. Tämä osio ei pääty onnellisesti, ja niinpä kolmas osa kertoo Bimin kanssa ystävystyneiden ihmisten elämästä sen jälkeen, kun Bimistä on jäljellä enää kauniita (ja vain kauniita!) muistoja.

Mitä jäi mieleen?

Lukijana nautin Trojepolskin leppoisasta ja tunnelmoivasta tyylistä. Tarinan surullisesta pohjavireestä huolimatta mukana on hiukan huumoriakin. Bim kuvataan niin elävästi, että lukijana tuntuu kuin olisi oikeasti saanut tutustua hienoon ja ystävälliseen lemmikkiin. Uskon, että koiranomistajat saavat tekstistä vielä lisää sävyjä irti.

"Ensinnäkin Bim huomasi, että kaikki ihmiset tuoksuivat pakokaasulle ja vasta sen takana tuntui muita eriasteisia hajuja. Tuossa menee pitkä, laiha ihminen suurissa, aika kuluneissa kengissä kantaen verkkokassissa perunoita, samanlaisia, joita isännällä oli tapana tuoda kotiin. Laiha kantaa perunoita ja tuoksuu tupakalta. Hän askeltaa nopeasti, kiirehtien, ikään kuin yrittäen saavuttaa jotakuta. Mutta se on näennäistä - kaikki yrittävät saavuttaa jonkun. Ja kaikki etsivät jotakin niin kuin kenttäkokeissa sillä miksi he muuten juoksisivat pitkin katua, ovista sisään ja taas ulos ja jatkaisivat matkaa?"

Huomionarvoista

Kirjan pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, jonka on ohjannut Stanislav Rostotskiy. Mikäli muistan oikein, elokuvan käsikirjoitus seurailee tarkasti kirjan tapahtumia. Elokuva on lainattavissa Lappeenrannan kaupunginkirjastosta.

Kirjassa on noin 250 sivua.

Teemoja

ihmisen suhde luontoon
ystävyys eri muodoissaan (ihmisen ja eläimen välinen ystävyys, ihmisten välinen ystävyys)
uskollisuus

Lukion kurssit

1 toisesta kulttuurista kertova romaani
4 vaikuttava romaani

Pohdittavaa:

Millaisena kirjassa kuvataan ihmisen luontosuhdetta?
Miten kirjassa kuvataan ystävyyttä?
Millä keinoin teksti ohjaa lukijaa eläytymään Bimin maailmaan?
Millä keinoin teksti vaikuttaa lukijan tunteisiin?

Graniittimies

Missä ollaan ja kenestä kerrotaan?

Kirjan takakannen kuvaus kertoo olennaisen: "Ilja ja Klara ovat lähteneet kotimaastaan vapauden valtakuntaan, vannoen etteivät koskaan palaa. Nuori aviopari on vaihtanut nimeä ja kieltä, jättänyt kaiken. Kun Petrogradista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä."

Sirpa Kähkösen Graniittimiehen tapahtumat alkavat vuodesta 1922, jolloin Ilja ja Klara hiihtävät metsiä myöten Suomesta Neuvostoliittoon. Tarina päättyy 1930 -luvun loppuun. Tosin kirjan viimeinen luku, eräänlainen epilogi, on toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Sisällissodan jälkeiseen Suomeen pettyneet Klara ja Ilja ovat vakaasti rakentamassa uudenlaista yhteiskuntaa. Aluksi elämä - aineellisesta puutteellisuudestaan huolimatta - sujuukin. Ilja saa käyttöä insinöörintaidoilleen ja Klara perustaa ystävänsä kanssa toimintakeskuksen "Ilon sepät" Petrogradin katulapsille.

Pietarissa on paljon muitakin suomalaisia, ja vähitellen kasvava ystäväpiiri on pariskunnalle kuin perhe. Ystävien joukossa on sirkuslaisia, taiteilijoita, katulapsia ja  -kyllä!- myös liikemies vaimoineen.

Mikä puhuttelee?

Klara on mielestäni tarinan tärkein henkilö. Kirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat realistista kerrontaa. Minä-kertojana on Klara. Kolmannessa osassa sen sijaan näkökulma vaihtelee, ja tunnelma muuttuu realistisesta jollain lailla impressionistisemmaksi. Kuvataan tunnelmia ja henkilöiden sisäisiä kokemuksia. Henkilöiden elämä muuttuu ulkoisesti epävarmaksi ja sekavaksi. Luottamus rakoilee, ja ystävät kääntävät toisilleen selkänsä.

Surullista tarinassa on, että lähes kaikki toivo murenee vähitellen. Klara on idealisti, joka on valmis elämään niin kuin opettaa. Vähitellen hän kuitenkin huomaa, että myös sosialistisessa yhteiskunnassa on välistävetäjiä ja omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä. Sosialismi ei tehnytkään ihmisistä parempia. On surullista, että ihanteet eivät toteudu. Vielä surullisempaa on joutua toteamaan, että kaikki omat uhraukset ja tehty työ ovat olleet turhia.

Tämä on ehkä lohduttomin kirja, jonka koskaan olen lukenut. Se on myös vaikuttava, kiinnostava ja uskottava.

Surullista on myös tietää, että vaikka yhteiskuntajärjestelmät ja hallitsijat ovat vaihtuneet, katulapset eivät ole hävinneet Pietarista sadassa vuodessa mihinkään.


Muita huomioita

Kirjan kieltä on kehuttu sekä arvosteluissa että monissa kirjablogeissa. Olen samaa mieltä: kieli on kuvailevaa, ajatuksia herättelevää ja monitasoista.

"Eikä Klaraa ruumiin sairaus rikkonut. Klara mureni ihanteensa mukana. Suuria ajatuksia, betoniseiniä, käytäviä. Niitä sai purkaa maailmaan niin paljon kuin ehti ja jaksoi. Mutta ilon tuoja, hellä ja vilpitön, murskattiin."

"Veljeni vartija - en suostunut olemaan, älkää tekään siihen vedotko! Mutta kuulustelija ei vastaa, lehdet ropisevat valtavien pisaroiden alla. Miten se on mahdollista, puu, se on lähtenyt metsästä vaeltamaan, repinyt juurensa maasta, taivaltanut vaahteraharjanteilta tänne saakka, kumartunut siitä matalasta portista jonka läpi autot tälle pihalle tulevat. Tullut pihaan seisomaan, ropisemaan, varistamaan lehtensä, henkimäänmetsää. Eikä pois pääse enää."

Lukion kurssit

4 vaikuttava teos
6,8 nykykirjallisuus

Teemat
- historia
- ihmisen suhde ideologiaan
- vallankäyttö
- oikeudenmukaisuus
- väkivalta
- ystävyys

Pohdittavaa

- selvitä, miksi Suomesta lähdettiin Neuvostoliittoon 1920 -luvulla? Ketkä lähtivät? Mitä lähtijöiden kohtaloista tiedetään?
- kuka tai mikä oli/on graniittimies?
- millä tavoilla suhde ideologiaan (=sosialismiin)  ilmeni romaanin henkilöiden toiminnassa?

Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi

Missä ollaan? 

No nyt! Vaikka missä. Tapahtumat alkavat Ruotsista, mutta ehkä helpompaa olisi mainita sellainen maailmankolkka, jossa kirjan päähenkilö ei pitkän elämänsä aikana käy.

Kenestä kerrotaan, mistä on kyse?

Tarinan päähenkilö on ruotsalainen  Allan Karlsson, joka satavuoispäivänään karkaa vanhainkodista. Hulvattomien sattumusten täyteinen karkumatka on kertomuksen toinen tarinalinja. Matkan aikana Allanin seuraan liittyy joukko erikoisia ja keskenään hyvin erilaisia ihmisiä- ja myös eläimiä.

Toinen tarinalinja on Allanin muistelmat, joissa hän pikkuhiljaa etenee lapsuudestaan kirjan nykyhetkeen. Allanin pitkä elämä on ollut vähintäänkin värikäs. Hän on osittain vapaaehtoisesti, osittain pakotetusti matkustellut eri puolilla maailmaa ja tutustunut siinä samassa esimerkiksi useisiin valtionpäämiehiin.

Kirjan luonne

Kirjaa on kuvailtu veijariromaaniksi, ja suomalaiselle lukijalle tulee tietysti mieleen, että kirjailija  Jonas Jonasson on varmaankin Paasilinnansa lukenut. Kirjassa jopa viitataan Paasilinnaan kohdassa, jossa kirjan tärkeä naissivuhenkilö, Gunilla,  esitellään lukijalle. Kirjailija toteaa suunnilleen niin, että tällaisia henkilöitä voi olla vain Arto Paasilinnan romaaneissa. (!)

Paikoin Allanin tarinan käänteet tuovat  myös mieleen Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -romaanin.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin tässä blogissa aiemmin esitellyssä kirjassa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Molemmissa kirjoissa epäodotuksenmukaiset ihmiset muodostavat lämminhenkisen yhteisön, jolla on yhteinen päämäärä.

Kenen kannattaa lukea?

Kirja on mielikuvituksellinen, hauska ja hyväntahtoinen. Allanin nuoruuden seikkailut käyvät jopa jonkinlaisesta historian oppitunnista. Ystävyyden merkitys korostuu Allanin pakomatkan aikana. Kirjaa voi siis suositella lukijalle, joka pitää vähän hulluista ja epärealistisista tarinankäänteistä. Tämä on ennen kaikkea hyvän mielen kirja.

Huomionarvoista

Kirjasta on tehty samanniminen elokuva.

Teemat

ystävyys
historia

vanheneminen

Syvyydestä

Missä ollaan?

1950 -luvun Tallinnassa. Kirjan päähenkilön tekemän arkeologisen löydön myötä päästään vilkaisemaan myös keskiaikaista Tallinnaa.

Kenestä kerrotaan? Mistä on kyse?

Syvyydestä -romaanin päähenkilö ja minäkertoja on noin kolmekymmentävuotias Peeter Mirk. Kertomuksen alussa hän on juuri palannut työleiriltä Siperiasta, johon hänet  oli karkotettu kahdeksan vuotta aiemmin tuhansien maanmiestensä tavoin. Ennen karkotustaan Peeter oli ehtinyt valmistua juristiksi Tarton yliopistosta.

Palattuaan Viroon Peeter pääsee töihin arkeologiselle kaivaukselle. Eräänä päivänä hän löytää keskiajalla eläneen Tallinnan arkkipiispan jälkeensä jättämän kirjoituksen. Peeter salaa löytönsä työtovereiltaan ja päättää selvittää  tekstin sisällön ja arvon ennen kuin luovuttaa sen neuvostoviranomaisille.

Kirja kuvaa hyvin toisen maailmansodan jälkeisen Neuvosto-Viron ilmapiiriä ja ihmisten sopeutumista uuteen tilanteeseen, kun niin monet Viron tasavallan aikaiset asiat - kuten omaisuus ja yhteiskunnallinen asema - olivat saattaneet tyystin "nollautua"sosialistisen järjestelmän myötä. Elämää vaikeutti myös kuoleman, katoamisten ja pakolaisuuden myötä murentuneet ystävyys- ja perhesuhteet.

Jaan Kross valottaa henkilöidensä elämäntarinoita useilla sisäkertomuksilla. Näin henkilökuvat syvenevät, ja yhteiskunnallisen todellisuuden kuva laajenee. Kirja antaa vaikutelman, että sota jälkiselvittelyineen vaikutti lähes kaikkien virolaisten elämään epäoikeudenmukaisella ja mielivaltaisella tavalla. Työleirituomioita ja muita rangaistuksia oli jaettu melko sattumanvaraisin perustein, eivätkä Siperiasta kotiin palaavat ihmiset - lähes kymmenen vuoden jälkeenkään - olleet varmoja, keneen uskaltavat luottaa, kun alkavat rakentaa itselleen uutta elämää.

Kenelle suosittelen?

Viron (lähi)historiasta kiinnostuneille kirja on uskoakseni mieluisaa luettavaa. Krossin polveileva tyyli vaatii hiukan tavallista enemmän keskittymistä, mutta on lopulta palkitsevaa: tunnelmat ja henkilökuvat ovat tarkkoja ja uskottavia.

Teemoja
oikeudenmukaisuus
ystävyys
historia

Lukion kurssit
4 vaikuttava teos
5 kirjallisuuden klassikko

Pohdittavaa
Miten tulkitset kirjan loppuratkaisun? Millä tavoin Andreaksen libelli vertautuu Viron (kirjassa kuvatun ajan) yhteikunnalliseen todellisuuteen?