Kantarellin kuuntelun taito (Valdur Mikita)

 

Kantarellin kuuntelun taito on eräänlainen tietokirja, jossa kirjoittaja pohtii virolaista tai vähän laajemmin ottaen itämerensuomalaista kansanluonnetta. (Kansanluonteen olemassaolosta ylipäätään voi tietysti olla monta mieltä, mutta Mikitan kuvaus on ainakin osittain uskottavaa ja tunnistettavaakin.) 

Keskeinen tarkastelunäkökulma on virolaisten suhtautuminen luontoon. Kirjan alaotsikko on "Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä", ja juuri luonto on erityisen keskeinen tekijä Mikitan esittelemässä maailmankuvassa. 

Mikitan mukaan Viron kulttuuria ovat muovanneet sekä vanhempi itämerensuomalainen että nuorempi eurooppalainen kulttuuri. Teoksessa käytetään reilusti palstatilaa näiden kulttuurivaikutusten vertailuun.

Keskeinen ajatus kirjassa on, että virolainen - tai itämerensuomalainen - ajatusmaailma eroaa monelta osin (keski)eurooppalaisesta. Tätä eroa hän kuvaa esimerkiksi näin: "Kun eurooppalaisessa ajattelussa luonnon ja kulttuurin välillä kulkee selvä raja, niin itämerensuomalaisilta tämä erottelu puuttuu. Luonto on yhtä kuin kulttuuri.  - - Laaja korpimetsä ja tyhjä merenranta ovat ugri-Virossa samanlaisia kulttuurisymboleja kuin hieno moisio Eurooppa-Virossa."

Mikita kuvaa virolaisia paitsi introverteiksi myös luontotietoisiksi ja "luonnolle herkiksi ihmisiksi". Nämä ominaisuudet ilmenvät asuinpaikkamieltymyksissä, arvomaailmassa ja tietysti suhteessa metsään. 

Teos on mielenkiintoinen, mutta ehkä omaan makuuni sisältää vähän liikaa yleistyksiä ja paikoin toistoakin. Suomalainen lukija kuitenkin todennäköisesti tunnistaa Mikitan kuvauksista itselleen tuttuja ilmiöitä. 

Kirjassa on vähän alle 200 sivua, ja luvut ovat lyhyitä. Se on siis melko nopealukuinen. Jos joku kaipaa lukupiiriinsä kirjaa, josta saa aikaan keskustelua, niin luulen, että tämä voisi olla sellainen. 

Kompromissi (Sergei Dovlatov)

 

Kuka, missä, milloin?

Sergei Dovlatovin autofiktiivisen romaanin päähenkilö on toimittaja nimeltä Sergei Dovlatov, joka kirjoittaa juttuja Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen äänenkannattajalehtiin, Sovetskaja Estonijaan, Molodjoz Estoniihin ja Vetserni Talliniin 1970-luvun puolivälin Tallinnassa. 

Toimittaja Dovlatov kirjoittaa monenlaisista aiheista, esimerkiksi ratsastajista, kaupungin 400 000:nnen asukkaan syntymästä, palkitusta lypsäjästä, alkoholistien lääkintäaseman asiakkaista ja sosialistisen työn sankarin hautajaisista. Hän myös tekee radioon juttusarjaa "mielenkiintoisista ihmisistä", joiden mielipiteiden on kuin onkin mukailtava vallanpitäjien näkemyksiä. 

Jokaisen luvun aluksi toimittajan tekeillä oleva juttu esitellään lyhyesti eräänlaisena puffina. Tämän jälkeen kuvaillaan toimituksessa tilanne, jossa jutun teko annetaan Dovlatoville tehtäväksi. Yleensä hän ottaa mukaansa myös valokuvaajan, joka on (toimittaja Dovlatovin tavoin) varsin viinaanmenevä. Kaikkiin juttukeikkoihin liittyy juopottelua ja välillä tuntuu, että fokus onkin siinä, mistä saadaan hankittua tarpeeksi juotavaa. 

Taustatietoa

Wikipedian mukaan  reaalimaailman Dovlatov oli opiskellut suomen kieltä Leningradin yliopistossa vuosina 1959 -1962 ja asunut Virossa vuosina 1972 - 1975. Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1978 neuvostokriittisyytensä vuoksi, ja hän päätyi asumaan Yhdysvaltoihin.

Mikä kiinnitti huomiota?

Kompromissi-romaanin henkilögalleria on pääosin Viron venäläisväestöä. Lukijana tuntui hämmästyttävältä, miten täysin venäläiskuplassa he, siis myös journalistit,  tuntuivat elävän. Ihan kuin virolaisia, heidän kieltään ja ennen neuvostoaikaa ollutta historiaa ei olisi ollut olemassakaan. 

Teoksen juopottelukuvaukset alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa. Ehkä juopotteluun oli osasyynä oman työn valheellisuus: lehti- ja radiojutuissa asiat oli esitettävä aina neuvostojärjestelmää suosivassa valossa, ja joskus tämä edellytti suoranaista valehtelua. Tähän kai teoksen nimikin viittaa?

Uppiniskaisuuden kronikka (Jaan Kross)

Krossin teosta voisi ehkä nimittää jonkinasteiseksi luku-urakaksi, sillä siinä on 1221 sivua!

Käytin teoksen lukemiseen lähes koko kesän - tosin niin, että luin samalla tai välillä muutaman muunkin kirjan, jotka on esitelty blogin edellisissä postauksissa.

Teos sijoittuu ajallisesti 1500- luvun puolivälin tienoilta 1600 -luvun taitteeseen eli se kuvaa noin viittäkymmentä vuotta. Fyysinen miljöö on pääasiassa Tallinna, mutta päähenkilön nuoruuden aikana oleillaan Saksassa, ja toisinaan vieraillaan myös Viron maaseudulla.

Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilö on kirkkoherra Balthasar Russow. Jännitettä tarinaan syntyy siitä, että Balthasar on ajurin poika Tallinnan Kalamajasta, kun taas monet yhteiskunnan yläoksilla istuvista ovat saksalaista syntyperää. Balthasaria ei täysin hyväksytä hänen "hevostallinhajuisen" syntyperänsä takia.

Tarinan alussa Balthasar, Palle, on koulupoika, joka myöhemmin lähetetään Saksaan opiskelemaan. Kotiin palattuaan hän toimii pappina ja lopulta tulee nimitetyksi Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherraksi. Naimisiin hän ehtii kolmasti; 1500 -luvun vitsaus, rutto, vie Balthasarilta ensimmäisen vaimon ja kaksi lasta. Toinen vaimo kuolee saatuaan keskenmenon.

Balthasar kokee sielunpaimenen rooliakin tärkeämmäksi Tallinnan kronikan kirjoittamisen. Kronikan julkaisu kokee kuitenkin paljon vastustusta, koska on selvää, että siitä käy ilmi asioita, jotka eivät ole eduksi valtaapitäville.

1200-sivuisesta teoksesta on vaikea sanoa tiiviisti mitään kovin tyhjentävää. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:
- Liivinmaan eli nykyisten Baltian maiden alueen valtioiden rajat ovat olleet 1500-luvulla melkoisessa käymistilassa.
- Intressiristiriidat aateliston + porvareiden (saksalaisten) ja tavallisen väen  (virolaisten) välillä olivat suurempia kuin Suomessa aateliston ja tavallisen kansan.
- Ankarista sääoloista huolimatta Tallinnasta kuljettiin meritse niin Suomeen ja Ruotsiin kuin Keski-Eurooppaakin.
- Kirkon asema ihmisten elämässä oli huomattava.
- Inhimilliset toiveet ja tarpeet olivat 1500-luvun eläjillä kovin samankaltaisia kuin nykyihmisilläkin.

Kenelle suosittelen?

Jos Viron historia kiinnostaa, Balthasar Russowin tarina kannattaa lukea. Historiallisia tapahtumia kuvataan kiinnostavasti yksilön näkökulmasta. Tallinnan kaupunki kivimuureineen ja kujineen on myös näkyvästi esillä. Balthasar Russow on sitäpaitsi historiallinen henkilö. Teoksen lopussa on kattavasti kerrottu sekä Russowista että Jaan Krossin tavasta käsitellä Russowin henkilöä romaanissaan.

Matkalukemisina dekkareita

 Kesälomamatkalla luin kolme dekkaria. Minulle uusi tuttavuus oli virolaisen Indrek Harglan apteekkari Melchior, joka selvittää murhia 1400-luvun Tallinassa. Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja sekä Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka ovat itsenäisiä teoksia, joskin apteekkarin yksityiselämä tuntuu ehkä loogisemmalta, jos teokset lukee ilmestymisjärjestyksessä.

Ollaan siis keskiaikaisessa Tallinnassa, jossa kirkko  luostareineen ja säätyjako ohjaavat ja määrittävät ihmisten elämää. Itsenäisenä ja arvostettuna ammattinsa harjoittajana Melchior liikkuu sujuvasti monenlaisten ihmisten parissa ja saa tietoonsa asioita, jotka auttavat häntä murhien ratkaisemisessa. Koin ympäristön ja rakennusten kuvauksen paikoin turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta tarkoitus lienee luoda mahdollisimman todenmukaista ajankuvaa. Tallinnan kävijöille teos antaa perspektiiviä kaupungin ja sen asukkaiden menneisyyteen.

Melchior on hahmona melko sympaattinen ja uskottava, vaikkei ainakaan itselleni erityisen samaistuttava. Hercule Poirot´maiseen tyyliin hän kokoaa lopuksi kaikki asianosaiset yhteen tilaan ja kertoo, kuka heistä on syyllinen ja millä peruteella hän on näin päätellyt.

Melciorin (ja hänen poikansa) seikkailujen kiinnostavuutta minulle lisäsi se, että oma matkamme suuntautui teoksissa kuvattuihin maisemiin, Pohjois-Saksaan ja Baltiaan.

Alan Bradleyn Flavia-dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin tässä blogissa. Kuolleet linnut eivät laula -teos on sarjan kuudes osa. Tässä teoksessa Flavian kiipeilyonnettomuudessa noin kymmenen vuotta aiemmin menehtyneen äidin ruumis saadaan kotimaahan haudattavaksi. Ja pakko sanoa, että ruumisarkun saavuttua asemalle tarina muuttuu aivan poskettomaksi!

(Nyt seuraa juonipaljastuksia!)  Flavian äiti, Harriet, on ollut toisen maailmansodan aikaan salaisissa valtakunnan tason tehtävissä Kaukoidässä, jossa hänet kuitenkin on murhattu. Flavia yrittää  herättää jäätyneen äitinsä ruumista henkiin siinä tietenkään onnistumatta ja saa samalla selville tärkeän johtolangan äitinsä murhaajasta.

Tarinan edetessä käy ilmi, että kymmenvuotiasta Flaviaa on salaisesti valmisteltu pikkulapsesta lähtien vastaavanlaisten suurten ja salaisten valtiolle tärkeiden tehtävien suorittajaksi. Tässä kohden alkoi lukijana ihan oikeasti harmittaa, sillä Flavian kemistin kyvyt ovat toki jo aiemminkin koetelleet uskottavuuden rajoja, mutta tämän jälkeen teokset voi huoletta luokitella jonkinlaiseksi rikosfantasiaksi. Harry Potter on saanut naispuolisen vastineen!
Kiinnostavaa ja kuitenkin aidontuntuista teoksessa on brittiläisen tapaetiketin kuvaus ja - totta kai - lapsen suunnaton kaipaus menetettyä äitiään kohtaan.

Paratiisi (Tõnu Õnnepalu)

Kenelle?

Parasta sanoa heti, että Õnnepalun Paratiisi-kirja ei ole erityisen helppolukuinen! Vaikka lukija olisi lähtökohtaisesti kiinnostunut Virosta ja virolaisuudesta, Paratiisin portit eivät avaudu helposti.

Romaani ei sisällä tarinaa, vaan koostuu pikemminkin kertojan mielenmaisemien kuvailusta. Läpi teoksen kertoja pääasiassa muistelee menneitä. Muistelmat kohdistuvat paikkaan (Hiidenmaa), henkilöihin ja aikakauteen (Neuvostoliiton romahduksen ja sitä seuranneen uuden itsenäisyyden alkuaika). Hiidenmaalainen saaristomiljöö on koko ajan vahvasti mukana - tästä voi saada kiinni myös ulkopuolinen virolaisympäristöissä viihtyvä ulkomaalaislukija.

Mitä?

Kirjan tapahtumat - jos sellaisia oikeastaan on - sijoittuvat Hiidenmaalle. Teos on eräänlainen kirje. Ensimmäinen luku alkaa näin: "Nyt olenkin täällä kirjoittaakseni Sinulle Paratiisista, ja minulla on aikaa seitsemän päivää, niin kuin Jumalalla oli hänen luodessaan maailmaa - -."

Kerronnassa vilahtelevat lampaiden hoito, aidanseipäiden teko, baarireissu neuvostovalmisteisella Zigulilla, mereltä nouseva usva, hiekkadyynit ja "lengollaan olevat männyt". Henkilöitä on useita, mutta he ovat eräänlaisia taustahahmoja kertojan kuvailemassa maailmassa, jossa ihmiset tulevat ja menevät. Kerrontahetkellä vaikuttaa siltä, että useimmat ovat menneet - osa kirkkomaan multiin, osa jonnekin muualle.

"Jos hyvin vanhoja ihmisiä ei olisi, emme saisikaan tietää, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, kaikissa valtioiden katoamisissa ja paikkojen muuttumisissa ja siinä, että mikään ei mene aivan niin kuin on suunnitellut. Sillä kaikki menee loppujen lopuksi vielä paremmin. Loppujen lopuksi."

Kirjan suomennoksen takakannessa mainitaan, että teoksesta on Virossa muodostunut monelle lähes kulttikirjan kaltainen teos. Siitä on kotimaassaan otettu useita painoksia.

Hiidenmaalle matkaa suunnittelevan ei kannata hankkia Paratiisia matkaoppaaksi, mutta teos antaa suomalaislukijalle kuvaa aikakaudesta, joka Suomessa näytti kovin erilaiselta.

Tuglas-seuran sivuilla on tätä tekstiä perusteellisempi kuvaus teoksesta.

Pobeda 1946 (Ilmar Taska)

Kuka ja missä?

Sodanjälkeisessä Tallinnassa elää perhe, jonka isä pysyttelee piilossa, äiti on koko ajan huolestunut ja pikkupoika leikkii halkopinon päällä linja-auton kuljettajaa. Lähistöllä liikkuu tuliterä Pobeda (vau!), jonka kuljettaja käy juttusille pojan kanssa. Eipä aikaakaan, kun tuo mukava setä saa tietää kodin takahuoneessa piileskelevästä isästä. Sitten isä viedäänkin mustalla pakettiautolla pois, ja äiti ja poika jäävät kahdestaan. Tai melkein kahdestaan, sillä sedällä tuntuu olevan asiaa myös äidille.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkiselvittelyistä Virossa. Tarinassa kuvattu aika vaikuttaa kaoottiselta. Viron turvallisuuspalvelu vangitsee itsenäisyysliikettä lähellä olleen kansalliskomitean jäseniä - siinä sivussa varmaan muitakin epäluotettaviksi tai kansanvihollisiksi luokiteltuja virolaisia. Vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja karkotukset ovat jokapäiväisiä asioita. Samaan aikaan maahan lappaa tulijoita Neuvostoliiton muista osista. Kaikille ei ole asuntoja, joten tulijoita sijoitetaan tavallisten virolaisten koteihin. Pojan tädin kotiin esimerkiksi sijoitetaan Keski-Aasiasta kotoisin oleva perhe.

Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että kirjassa on kaksi tarinalinjaa, joista toisessa käy hyvin ja toisessa käy huonosti. Pojan ja hänen vanhempiensa kohtalo on surullinen ja jää osin avoimeksi. Tädin käy paremmin.

Erityistä

Klassisella musiikilla ja oopperalibretoilla on osansa tarinassa. Pojan täti Johanna on oopperalaulaja, joka käy kirjeenvaihtoa englantilaisen miehensä kanssa. Koska sensuuri on voimassa, verhoaa Johanna sanottavansa  vertauskuvallisesti oopperalibrettoja apuna käyttäen.

Toinen erityinen asia on, että vain Johannasta ja tämän miehestä Alanista käytetään nimiä. Muut henkilöt ovat poika, äiti (sisko), isä ja mies. Onko tällä valinnalla haluttu korostaa henkilöiden kasvottomuutta? Osoitetaan, että surulliset ja epäoikeudenmukaiset kohtalot olivat monien osa sodanjälkeisessä Virossa.

Heksingin Sanomien arvostelu teoksesta.

Kuningasajatus

Kuka, missä, milloin?

Jaan Krossin Kuningasajatus -romaanin tapahtumat sijoittuvat Viroon. Päähenkilö on nuori historiantutkija.  Aikatasoja on oikeastaan kolme: ensiksi ja ehkä tärkeimpänä  kirjan nimettömän minäkertojan elämä 1940 -luvun puolivälissä, toiseksi kertojan tutkimuskohteen Jüri Vilmsin elämänvaiheet ensimmäisen maailmansodan aikaan. Kolmas aikataso kertoo ruotsalaisen tutkimusmatkailijan S.A. Andreen huimapäisestä lentoyrityksestä pohjoisnavalle 1800 -luvun lopussa.

Sekä Jüri Vilms että S.A. Andree ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Vilmsin elämän ja erityisesti kuoleman tutkiminen osoittautui 1940 -luvun Viron tilanteessa tulenaraksi aiheeksi. Tarinan nykyhetki kertoo ajasta, jolloin ensimmäinen neuvostomiehitys oli päättynyt Virossa, ja saksalaiset olivat vallassa ennen seuraavaa (ja sittemmin vuosikymmeniä kestänyttä) neuvostomiehitystä. Epäluulon ja terrorin ilmapiiri hallitsi ihmisiä.

Mitä erityistä?

Krossin tapaan tekstissä on paljon historiallisia yksityiskohtia ja eräänlaisia sisäkertomuksia, joten lukeminen on -ainakin minulle- paikoin vähän työlästä. Toisaalta kirjassa keskeistä on rakkauskertomus ja nuorten ihmisten elämän kohtalonhetket, joten jännite kuitenkin säilyy.

Kerrontateknisesti mielenkiintoista on, että päähenkilön kokemukset sekoittuvat välillä Jüri Vilmsin kokemuksiin. Näitä kohtia lukiessaan joutuu miettimään, kenestä kerrotaan ja mikä tarkoitus kokemusten "samaistamisella" on. Onko kirjailija halunnut kuvata kahta elämää, joissa sattumoisin on samanlaisia piirteitä? Vai onko tarkoitus osoittaa, että ihmisinä kokemuksemme harvoin ovat täysin ainutlaatuisia, vaikka ehkä itse haluaisimmekin uskoa niin?  Paras esimerkki tällaisesta "samaistamiskohtauksesta" lienee kirjan surullinen loppukohtaus. (Ei enempää juonipaljastuksia tähän kohtaan!)

Osa kirjan tapahtumista sijoittuu myös Suomeen, kohtalokkaana keväänä 1918.

Teemoja

rakkaus
valta, vallankäyttö
historia
rohkeus

Lukion kurssit

4 vaikuttava teos
(5 klassikko?)

Syvyydestä

Missä ollaan?

1950 -luvun Tallinnassa. Kirjan päähenkilön tekemän arkeologisen löydön myötä päästään vilkaisemaan myös keskiaikaista Tallinnaa.

Kenestä kerrotaan? Mistä on kyse?

Syvyydestä -romaanin päähenkilö ja minäkertoja on noin kolmekymmentävuotias Peeter Mirk. Kertomuksen alussa hän on juuri palannut työleiriltä Siperiasta, johon hänet  oli karkotettu kahdeksan vuotta aiemmin tuhansien maanmiestensä tavoin. Ennen karkotustaan Peeter oli ehtinyt valmistua juristiksi Tarton yliopistosta.

Palattuaan Viroon Peeter pääsee töihin arkeologiselle kaivaukselle. Eräänä päivänä hän löytää keskiajalla eläneen Tallinnan arkkipiispan jälkeensä jättämän kirjoituksen. Peeter salaa löytönsä työtovereiltaan ja päättää selvittää  tekstin sisällön ja arvon ennen kuin luovuttaa sen neuvostoviranomaisille.

Kirja kuvaa hyvin toisen maailmansodan jälkeisen Neuvosto-Viron ilmapiiriä ja ihmisten sopeutumista uuteen tilanteeseen, kun niin monet Viron tasavallan aikaiset asiat - kuten omaisuus ja yhteiskunnallinen asema - olivat saattaneet tyystin "nollautua"sosialistisen järjestelmän myötä. Elämää vaikeutti myös kuoleman, katoamisten ja pakolaisuuden myötä murentuneet ystävyys- ja perhesuhteet.

Jaan Kross valottaa henkilöidensä elämäntarinoita useilla sisäkertomuksilla. Näin henkilökuvat syvenevät, ja yhteiskunnallisen todellisuuden kuva laajenee. Kirja antaa vaikutelman, että sota jälkiselvittelyineen vaikutti lähes kaikkien virolaisten elämään epäoikeudenmukaisella ja mielivaltaisella tavalla. Työleirituomioita ja muita rangaistuksia oli jaettu melko sattumanvaraisin perustein, eivätkä Siperiasta kotiin palaavat ihmiset - lähes kymmenen vuoden jälkeenkään - olleet varmoja, keneen uskaltavat luottaa, kun alkavat rakentaa itselleen uutta elämää.

Kenelle suosittelen?

Viron (lähi)historiasta kiinnostuneille kirja on uskoakseni mieluisaa luettavaa. Krossin polveileva tyyli vaatii hiukan tavallista enemmän keskittymistä, mutta on lopulta palkitsevaa: tunnelmat ja henkilökuvat ovat tarkkoja ja uskottavia.

Teemoja
oikeudenmukaisuus
ystävyys
historia

Lukion kurssit
4 vaikuttava teos
5 kirjallisuuden klassikko

Pohdittavaa
Miten tulkitset kirjan loppuratkaisun? Millä tavoin Andreaksen libelli vertautuu Viron (kirjassa kuvatun ajan) yhteikunnalliseen todellisuuteen?