Uppiniskaisuuden kronikka (Jaan Kross)

Krossin teosta voisi ehkä nimittää jonkinasteiseksi luku-urakaksi, sillä siinä on 1221 sivua!

Käytin teoksen lukemiseen lähes koko kesän - tosin niin, että luin samalla tai välillä muutaman muunkin kirjan, jotka on esitelty blogin edellisissä postauksissa.

Teos sijoittuu ajallisesti 1500- luvun puolivälin tienoilta 1600 -luvun taitteeseen eli se kuvaa noin viittäkymmentä vuotta. Fyysinen miljöö on pääasiassa Tallinna, mutta päähenkilön nuoruuden aikana oleillaan Saksassa, ja toisinaan vieraillaan myös Viron maaseudulla.

Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilö on kirkkoherra Balthasar Russow. Jännitettä tarinaan syntyy siitä, että Balthasar on ajurin poika Tallinnan Kalamajasta, kun taas monet yhteiskunnan yläoksilla istuvista ovat saksalaista syntyperää. Balthasaria ei täysin hyväksytä hänen "hevostallinhajuisen" syntyperänsä takia.

Tarinan alussa Balthasar, Palle, on koulupoika, joka myöhemmin lähetetään Saksaan opiskelemaan. Kotiin palattuaan hän toimii pappina ja lopulta tulee nimitetyksi Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherraksi. Naimisiin hän ehtii kolmasti; 1500 -luvun vitsaus, rutto, vie Balthasarilta ensimmäisen vaimon ja kaksi lasta. Toinen vaimo kuolee saatuaan keskenmenon.

Balthasar kokee sielunpaimenen rooliakin tärkeämmäksi Tallinnan kronikan kirjoittamisen. Kronikan julkaisu kokee kuitenkin paljon vastustusta, koska on selvää, että siitä käy ilmi asioita, jotka eivät ole eduksi valtaapitäville.

1200-sivuisesta teoksesta on vaikea sanoa tiiviisti mitään kovin tyhjentävää. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:
- Liivinmaan eli nykyisten Baltian maiden alueen valtioiden rajat ovat olleet 1500-luvulla melkoisessa käymistilassa.
- Intressiristiriidat aateliston + porvareiden (saksalaisten) ja tavallisen väen  (virolaisten) välillä olivat suurempia kuin Suomessa aateliston ja tavallisen kansan.
- Ankarista sääoloista huolimatta Tallinnasta kuljettiin meritse niin Suomeen ja Ruotsiin kuin Keski-Eurooppaakin.
- Kirkon asema ihmisten elämässä oli huomattava.
- Inhimilliset toiveet ja tarpeet olivat 1500-luvun eläjillä kovin samankaltaisia kuin nykyihmisilläkin.

Kenelle suosittelen?

Jos Viron historia kiinnostaa, Balthasar Russowin tarina kannattaa lukea. Historiallisia tapahtumia kuvataan kiinnostavasti yksilön näkökulmasta. Tallinnan kaupunki kivimuureineen ja kujineen on myös näkyvästi esillä. Balthasar Russow on sitäpaitsi historiallinen henkilö. Teoksen lopussa on kattavasti kerrottu sekä Russowista että Jaan Krossin tavasta käsitellä Russowin henkilöä romaanissaan.

Ei, ei ja vielä kerran ei (Nina Lykke)

Kuka, missä, milloin?

Ihan lyhyesti: oslolainen viisikymppinen pariskunta elää 2000-luvulla aineellisesti yltäkylläistä mutta sisällöltään kovin onttoa elämää. Opettajana työkentelevä Ingrid ja ministeriön osastonjohtajaksi äskettäin ylennetty Jan pyörivät kumpikin omilla kiertoradoillaan, ja pariskunnan yhteiselämä koostuu lähinnä tottumuksen tuomista rutiineista.

Jan tapaa työpaikallaan itseään viisitoista vuotta nuoremman Hannen, jonka kanssa aloittaa suhteen. Suhde tietysti paljastuu Ingridille.

Kiinnostavaa tarinassa on henkilöiden suhtautuminen ihmissuhdesolmuunsa. Erityisesti Ingrid onnistuu yllättämään lukijan. Loppuratkaisu - vaikka onkin osin avoin - on todentuntuinen.

Mitä jäi mieleen?

Tarinassa kertoja vaihtuu, eli tilannetta kuvaillaan sekä Ingridin että Janin ja Hannen näkökulmista. Tämä lisää tarinan uskottavuutta ja moniulotteisuutta. Kirjan nimi jäi itselleni kuitenkin vähän mysteeriksi. Viitataanko sillä kenties Ingridin pyrkimyksiin pyristellä irti odotuksemukaisesta elämästä?

Teoksen pohjavire ei ole erityisen humoristinen, mutta siinä on joitakin koomisia hahmoja ja dialogeja. Ingridillä ja Janilla on ystäväpariskunta, joka riitelee jatkuvasti vieraiden läsnä ollessa. Pariskunta luo tragikoomisen kontrastin Janiin ja Ingridiin, jotka eivät oikeastaan riitele, vaikka heillä on elämän perustuksia järisyttävä ihmissuhdekriisi meneillään. Janin keskustelu psykologin kanssa huvittaa lukijaa: Jan olettaa saavansa suoria vastauksia ongelmaansa, mutta psykologi lähinnä esittää Janille kysymyksiä. Keskustelu ajautuu oudoille urille, ja lopulta Jan poistuu tuohtuneena vastaanotolta.

Matkalukemisina dekkareita

 Kesälomamatkalla luin kolme dekkaria. Minulle uusi tuttavuus oli virolaisen Indrek Harglan apteekkari Melchior, joka selvittää murhia 1400-luvun Tallinassa. Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja sekä Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka ovat itsenäisiä teoksia, joskin apteekkarin yksityiselämä tuntuu ehkä loogisemmalta, jos teokset lukee ilmestymisjärjestyksessä.

Ollaan siis keskiaikaisessa Tallinnassa, jossa kirkko  luostareineen ja säätyjako ohjaavat ja määrittävät ihmisten elämää. Itsenäisenä ja arvostettuna ammattinsa harjoittajana Melchior liikkuu sujuvasti monenlaisten ihmisten parissa ja saa tietoonsa asioita, jotka auttavat häntä murhien ratkaisemisessa. Koin ympäristön ja rakennusten kuvauksen paikoin turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta tarkoitus lienee luoda mahdollisimman todenmukaista ajankuvaa. Tallinnan kävijöille teos antaa perspektiiviä kaupungin ja sen asukkaiden menneisyyteen.

Melchior on hahmona melko sympaattinen ja uskottava, vaikkei ainakaan itselleni erityisen samaistuttava. Hercule Poirot´maiseen tyyliin hän kokoaa lopuksi kaikki asianosaiset yhteen tilaan ja kertoo, kuka heistä on syyllinen ja millä peruteella hän on näin päätellyt.

Melciorin (ja hänen poikansa) seikkailujen kiinnostavuutta minulle lisäsi se, että oma matkamme suuntautui teoksissa kuvattuihin maisemiin, Pohjois-Saksaan ja Baltiaan.

Alan Bradleyn Flavia-dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin tässä blogissa. Kuolleet linnut eivät laula -teos on sarjan kuudes osa. Tässä teoksessa Flavian kiipeilyonnettomuudessa noin kymmenen vuotta aiemmin menehtyneen äidin ruumis saadaan kotimaahan haudattavaksi. Ja pakko sanoa, että ruumisarkun saavuttua asemalle tarina muuttuu aivan poskettomaksi!

(Nyt seuraa juonipaljastuksia!)  Flavian äiti, Harriet, on ollut toisen maailmansodan aikaan salaisissa valtakunnan tason tehtävissä Kaukoidässä, jossa hänet kuitenkin on murhattu. Flavia yrittää  herättää jäätyneen äitinsä ruumista henkiin siinä tietenkään onnistumatta ja saa samalla selville tärkeän johtolangan äitinsä murhaajasta.

Tarinan edetessä käy ilmi, että kymmenvuotiasta Flaviaa on salaisesti valmisteltu pikkulapsesta lähtien vastaavanlaisten suurten ja salaisten valtiolle tärkeiden tehtävien suorittajaksi. Tässä kohden alkoi lukijana ihan oikeasti harmittaa, sillä Flavian kemistin kyvyt ovat toki jo aiemminkin koetelleet uskottavuuden rajoja, mutta tämän jälkeen teokset voi huoletta luokitella jonkinlaiseksi rikosfantasiaksi. Harry Potter on saanut naispuolisen vastineen!
Kiinnostavaa ja kuitenkin aidontuntuista teoksessa on brittiläisen tapaetiketin kuvaus ja - totta kai - lapsen suunnaton kaipaus menetettyä äitiään kohtaan.

Kosken kahta puolta (Jari Järvelä)

Kuka, missä, milloin?

Romaanissa 7-vuotias Jari-poika elää kaksi kesäpäivää kahdessa mummilassaan. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtuma-aika on vuosi 1977. Mummit asuvat samalla paikkakunnalla, mutta eivät ole juuri tekemisissä keskenään ennen kuin romaanin viimeisessä luvussa istuvat Jarin ylioppilasjuhlissa pihakiikussa vierekkäin.

Mummien lapsuudenperheet ovat eläneet vuoden 1918 tapahtumat eri puolillla, toinen punaisten, toinen valkoisten. Lapsuudenaikaiset sotakokemukset ovat pitäneet heidän maailmansa erillään - vaikka sitten onkin käynyt niin,että heidän lapsensa ovat rakastuneet ja perustaneet perheen.

Kirjan kertojana on pääasiassa Jari, mutta välillä kertojina ovat Mummit, Aino ja Sofia,  lapsina. Näin sotatilanteita tarkastellaan lapsen näkökulmasta. Jarin mielikuvitusmaailmassa Mummien kertomukset alkavat elää. Hän esimerkiksi leikkii Vilho-pojan kanssa, joka surmattiin Aino- Mummin kotipihaan vuonna 1918.

Kenelle voi suositella?

Jos vuoden 1918 tapahtumien tarkastelu eräänlaisesta ruohonjuuriperspektiivistä kiinnostaa, Järvelän teos kannattaa lukea. Romaani myös osoittaa, kuinka pitkät jäljet sotatapahtumilla on ihmisten elämässä.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Alan Bradley)

Kuka, mitä, missä?

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn kirjoittaman Flavia de Luce-sarjan kolmas teos. Koko sarja on järjestyksessä Piiraan makea maku, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Kuolleet linnut eivät laula, Nokisen tomumajan arvoitus, Kolmasti naukui kirjava kissa sekä uusimpana On hieno paikka haudan povi. 

Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Filminauha kohtalon käsissä ovat saaneet omat postauksensa tässä blogissa. 

Taustatietoja lyhyesti: Sarjan päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce, joka elää 1950-luvun Englannissa, pienen maalaiskylän liepeillä rapistuvassa kartanossa köyhtyneen aristokraatti-isänsä ja kahden sisarensa kanssa. Flavia on eräänlainen poikkeusyksilö: hän on harrastajakemisti ja käyttää tietojaan ja taitojaan kylällä ja sen liepeillä sattuvien murhatapausten tutkinnassa - omin päin, vaikka paikallinen poliisi toivoo Flavian pysyttelevän sivussa  rikostapauksista. Usein kuitenkin näyttää käyvän niin, että Flavia saa haltuunsa jotain rikostutkinnan kannalta olennaista tietoa, josta poliisikin on lopulta kiitollinen.

Tässä tarinassa kylään saapuu mustalaisnainen, joka yöpyy vankkureineen Flavian perheen mailla. Yöllä tapahtuu kuitenkin kummia: mustalaisrouvan kimppuun hyökätään ja kylällä elellyt pikkurikollinen murhataan. Kuten Kuolema ei ole lasten leikkiä -teoksessa, myös tässä tarinassa henkirikoksen selvittäminen tuo ilmi myös menneisyydessä tapahtuneen synkän teon.

Lukukokemus

Bradleyn teosten viehätys perustuu mielestäni mennen maailman brittitunnelman lämminhenkiseen kuvaamiseen - niin murhista kuin onkin kysymys.Flavian perheen lisäksi myös Bishop's Laceyn kyläyhteisö tulee lukijalle tutuksi: käydään vastahakoisen Flavian kanssa kirkkokuoron harjoituksissa ja elokuvakerhossa, ajellaan maalaisbussilla ja syödään keittäjärouvan, mrs Mulletin tekemiä "englantilaisen keittiön helmiä". Flavian tavassa tehdä huomioita ympäristöstään ja läheisistään on paljon huumoria. En ole lukenut yhtäkään sarjan kirjaa niin, etten olisi jossain vaiheessa kikattanut ääneen Flavian sanavalinnoille.

Teokset tuntuvat myös rakentavan vähän kerrassaan Flavian omaa tarinaa. Paitsi että niissä jokaisessa on erillinen murhatapaus selviteltävänä, ne kaikki paljastavat yleensä jotain uutta Flavian perheen, erityisesti kadonneen/ kuolleen äidin elämästä. Siinä mielessä kirjat kannattasi ehkä lukea oikeassa järjestyksessä. Mielestäni teoksissa rakennetaan jonkinlaista tulevaa kliimaksia Harrietin (Flavian äiti) katoamisen selvittämiseksi. Jos jotain pitäisi veikata, niin luulisin, että äiti ei olekaan kuollut, kuten Flavia tässä vaiheessa uskoo, vaan lähtenyt/joutunut jostain muusta syystä erilleen perheestään.

Hummerihaarukassa de Lucen perheen taustat tuntuivat tärkeämmältä kuin murha - sen verran keinotekoiselta henkirikos motiiveineen tällä kertaa tuntui.

Nukkekaappi (Jessie Burton)

Kuka, missä, milloin?

Nukkekaapin päähenkilö on nuori aviovaimo Petronella Oortman , jonka avioliitto amsterdamilaisen kauppiaan ja merenkulkijan Johannes Brandtin kanssa ei ole ollenkaan sellainen kuin hän odotti.

Johannes osoittautuu homoseksuaaliksi, mikä saa Nellan miettimään oman elämänsä tarkoitusta. Voiko olla vaimo ilman omia jälkeläisiä? Millaiseksi voi muodostua suhde mieheen, joka ei tunne häntä kohtaan halua?

Ollaan siis 1600-luvun Amsterdamissa, jossa eletään tiukasti yhteisön luomien raamien mukaista elämää. Homosuhteet ovat sodomiaa - ja sellaisesta voi saada kuolemantuomion.

Mikä kaappi?

Tarina on saanut nimensä nukkekaapista, kodin pienoismallista, jonka Johannes ostaa vaimolleen häälahjaksi. Brandtien kotiportaille alkaa ilmaantua paketteja, joissa on talon väkeä esittäviä miniatyyrinukkeja sekä esineitä, joilla tuntuu olevan Nellalle jokin sanoma. Kuka niitä lähettää ja miksi?
(Kirjan nimi on muuten alkukielellä The Miniaturist, joka viittaa tarinassa kovin mystiseksi jäävään  kaapin tekijään.)

Nellan epätavalliseen perheeseen kuuluu Johanneksen lisäksi tämän sisar Marin, tummaihoinen palvelija Otto sekä Cornelia -sisäkkö - ja isännän kaksi koiraa. Näistä ihmisistä tulee Nellalle tärkeitä, mutta ristiriitoja tästä joukosta ei totisesti puutu! Tarinassa ei varsinaisesti ole onnellista loppua, mutta toivonkajoa on kuitenkin olemassa viimeisten lehtien kääntyessä.

Lukukokemus

Tarina oli Burtonin Muusan tavoin erittäin mukaansatempaava ja kiinnostava. En tunne niin hyvin Alankomaiden historiaa, että voisin arvioida miljöön kuvauksen uskottavuutta, mutta ainakin minuun ajankuva upposi täysin.Uskottavuus on osin kiinnostavien yksityiskohtien ansiota. Tarinassa esimerkiksi nimetään leivonnaisia ja kuvaillaan säätilaa, talon sisustusta ja henkilöiden vaateparsia.

Erityisen kiinnostavaa on lukea maailmasta, joka poikkeaa paljon omastamme elämäntavan, arvojen ja tietysti ympäristönkin suhteen. Modernista maailmasta kertoo yksilöiden halu löytää paikkansa yhteisössä ja saada arvostusta, jota oikeasti ansaitsee. Seksuaalinen suuntautuneisuus, rasismi, naisen asema - kaikki nämä teemat ovat esillä, mutta hiukan toisenlaisessa kehyksessä kuin suomalaisessa yhteiskunnassa 2010-luvulla. Suosittelen!

Filminauha kohtalon käsissä (Alan Bradley)

Kuka, mitä, missä?

Filminauha kohtalon käsissä on samaa Flavia de Luce -sarjaa kuin blogissa aiemmin esitelty Kuolema ei ole lasten leikkiä -teos.

Päähenkilö on 11- vuotias Flavia, jonka kotikartanossa ja -kylässä sattuu ja tapahtuu. Ollaan viettämässä joulunaikaa 1950-luvun Englannissa, rapistuvassa kartanossa köyhtyneiden aristokraattien parissa. Sympaattisen ja poikkeuksellisen fiksun Flavian kotikartanoon saapuu joulunpyhiksi filmiryhmä kuuluisine näyttelijöineen tekemään elokuvaa. Flavian isä on vuokrannut kartanon elokuvantekijöille, koska tarvitsee kipeästi rahaa kartanon ylläpitokuluihin.

Kuuluisuuksista hullaantunut kylän väki rientää paikalle seuraamaan näyttelijöiden hyväntekeväisyysesitystä, ja esityksen aikana yltynyt lumimyrsky pitää huolen siitä, että kaikki joutuvat pysyttelemään kartanon kiviseinien sisällä parin vuorokauden ajan. Agathachristiemäinen brittiläisen kultakauden dekkarin asetelma on siis valmis, kun eräästä kartanon makuuhuoneesta löytyy ruumis ja kukaan murhan aikana läsnä olleista ei pääse pakenemaan paikalta. Flavia käy päättäväisesti selvittelemään asiaa.

Teoksen henkilögalleria on  pääosin tuttu muita sarjan teoksia lukeneille, eikä tässä teoksessa esimerkiksi Flavian perheenjäsenistä, isästä ja siskoista, paljastu juuri mitään uutta. Kuten Kuolema ei ole lasten leikkiä -teoksessa, myös tässä tarinassa on huumoria ja hiukan romantiikkaakin mukana. Hellyyttävää on mestarietsivä Flavian hauras usko joulupukkiin - joka tietysti brittiläiseen tapaan tulee savupiipusta.

Meidän tsaarimme väkeä (Ljudmila Ulitskaja)

Meidän tsaarimme väkeä on novellikokoelma tai kertomuskokoelma, miten vain, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Venäjällä ja Neuvostoliitossa ollaan ja henkilögalleriaan kuuluu monenmoista väkeä, enimmäkseen kaupunkiasujia. Suomalaislukijalle kokoelma tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen venäläiseen elämänmenoon, kuten muutkin Ulitskajan teokset.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat fiktiivisiä,  elämäntarina-tyyppisiä. Viimeisen osion novellit ovat lyhyitä ja kuvaavat ilmeisesti kirjailija Ulitskajan työmatkoilla tapahtuneita sattumuksia.

Tällä kertaa Ulitskajan henkilögalleriassa on esimerkiksi saman miehen ensimmäinen ja toinen vaimo, jotka miehen kuoltua muodostavat uusperheen ja alkavat pitää huolta toisistaan (Menage a trois), ruhtinassukuinen perheenäiti, joka kasvattaa kaksostyttärensä hienostoväen tapaan, mutta salailee sukutaustaansa viimeiseen asti (He elivät kauan), sekä kirkkokuorossa laulava Masa, jonka mies hylkää perheensä ja ryhtyy munkiksi (Kirkkokuoron Masa).

Kertomuksilla ei ole mielestäni erityisesti yhteistä nimittäjää, mutta Veren salaisuus -osion novelleissa on monessa aiheena epätyypilliset perhesuhteet ja toisen miehen tai naisen lapsesta huolehtiminen.

Verrattuna blogissa aiemmin esiteltyyn Sergei Dovlatovin Meikäläiset -kertomuskokoelmaan Meidän tsaarimme väkeä on ehkä jollain lailla lämminhenkisempi.Teokseen kannattaa käydä käsiksi, jos haluaa lukea oman elämänpiirin ulkopuolella olevia kertomuksia ihmisistä, joiden maailmassa on kuitenkin jotain tunnistettavaa. Novellikokoelma sopii yöpöydälle tai rantakassiin myös siinä tapauksessa, jos epäilee, että keskittymiskyky lukijana ei jostain syystä riitä kokonaiseen romaaniin.

Muusa (Jessie Burton)

Yleisvaikutelma

Jessie Burtonin Muusa on todella mukaansatempaava tarina, jota ei malttaisi jättää kesken, kun on päässyt lukemisessa vauhtiin. Tarinassa on useita lukijaa innostavia elementtejä: kiinnostavat ja osittain eksoottiset tapahtumaympäristöt, rosoisella tavalla sympaattiset henkilöhahmot ja historian tapahtumat, jotka vaikuttavat henkilöiden kohtaloihin. Takakannessa teoksen mainitaan olevan "lukuromaani", joka jonkin määritelmän mukaan tarkoittaa teosta, joka ei tutki elämän tarkoitusta tai pyri esittämään syvällisiä katsomuksia.
https://www.kirjastot.fi/kysy/mika-se-lukuromaani-oikeastaan-on
Hmmm, kuulostaa aavistuksen vähättelevältä vai eivätkö rotukysymykset, sodasta hengissä selviäminen tai oman identiteetin peittely kuulosta aika syvällisiltä teemoilta?

Ketkä ja missä?

Kirjassa on kaksi tarinalinjaa, jotka loppujen lopuksi kytkeytyvät toisiinsa. Ensimmäinen aikataso kuvaa 1930-luvun lopun Etelä-Espanjaa, joka on sisällissodan kynnyksellä. Tarinan keskushenkilö on niukin naukin parikymppinen Olive Schloss, jonka isä on itävaltalaissyntyinen taidekauppias ja äiti brittiläinen aristokraatti. Olive on salaa vanhemmiltaan hakenut lontoolaiseen taidekouluun ja kertomuksen alkaessa pyörittelee hyväksymiskirjettä käsissään. Perhetilanteen vuoksi koulu jää, mutta andalusialaisen maatilan ullakkohuoneessa Olive maalaa sitäkin vimmaisemmin.

Schlossin perheen avuksi ilmaantuu paikallinen sisaruspari, Teresa ja Isaac Robles. Sodan kolkutellessa ovelle sisarusten ja Schlossin perheen elämänkohtalot kiinnittyvät toisiinsa kiehtovalla ja lopulta pelottavallakin tavalla.

Toisen, 1960-luvun lopun Lontooseen sijoittuvan tarinalinjan päähenkilö on Trinidadista Karibialta Lontooseen muuttanut Odelle Bastien. Odelle työskentelee ensin kenkämyyjänä, mutta pääsee sihteeriksi lontoolaiseen taidegalleriaan. Eräänä päivänä galleriaan tulee nuori mies, joka haluaa myydä äidinperintönä saamansa taidetoksen, jonka tekijänä pidetään tuntemattomaksi jäänyttä espanjalaistaiteilijaa, Isaac Roblesia.

Enempää ei juonta kannata selostaa. Sen voi vielä todeta, että 1960-luvun aikatasolla näkökulma on Odellen, joka myös on tarinan minäkertoja. 1930-luvun osiossa kertoja on ulkopuolinen eikä tarinaa ole kerrottu erityisesti kenenkään näkökulmasta, vaikka Olive ehkä onkin eniten esillä.

Mielleyhtymiä

Teos muistuttaa etäisesti Taina Sampakosken Ikoni-romaania. Molemmissa taideteos heijastaa salaperäisellä tavalla tekijänsä identiteettiä ja tärkeää henkilökohtaista elämystä, vaikka katsojat näkevätkin siinä pääasiassa jotain ihan muuta, ja  tulkitsevat teosta tunnetun myytin pohjalta.

Kenelle sopii?

Taide ja taiteilijuus ovat näkyvästi esillä teoksessa, joten kuvataiteesta kiinnostuneet ovat varmasti yksi kohderyhmä. Espanjan sisällissota ei myöskään liene kovin kuvattu aihe, joten sen alkuvaiheista tämä teos antaa  tietoa - melko rajatusta näkökulmasta tosin. Hyvien tarinoiden ystäville teos on ilahduttava löytö.

Tärkeintä tässä kirjassa ovat tietysti ihmissuhteet, mutta myös andalusialaisen luonnon kuvaus on viehättävää: "Heinäkuussa varjot ovat iltaisin pitkiä, heinäsirkkojen karhea siritys täytti kuuman yön. Pellot olivat nyt persiljan, limetin ja omenan vihreitä. Villikukkia: siellä täällä punaista ja kuninkaallista purppuraa, kanariankeltaisia terälehtiä tuulenvirissä. ja kun tuuli yltyi, ilmassa maistui suola. Meren ääntä ei kuulunut - mutta jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla koppakuoriaisen naksuvat nivelet kun se paarusti viljan juurella."

Leijuva poika (John Boyne)

Kuka, mitä?

Leijuva poika on satu. Sen päähenkilö on kymmenvuotias poika nimeltä Billy Brocket. Billy asuu perheineen Sydneyssä, ja tarinan voisi ajatella sijoittuvan nykyaikaa lähellä olevaan aikakauteen.

Billy on leijunut syntymästään saakka - painovoimalait eivät siis koske häntä. Normaaliutta ihannoiville vanhemmille Billyn eriskummallisuus on liikaa. Kun he lopulta lakkaavat uskomasta siihen, että pojasta voisi tulla niin sanotusti normaali, he päättävät tyhjentää Billyä aloillaan pitävän hiekkarepun ja lähetää hänet leijumaan maailman ääriin.

Enempiä juonipaljastuksia välttääkseni en kerro, mihin tuulet Billyn kuljettivat. Nuoremmat lukijat saattavat kiinnnostua seuraamaan Billyn matkaa karttakirjan lehdiltä, ja tarinaa seuratessa voi tosiaan oppia maantieteestä ja ilmavirtauksista jotakin.

Billyn matkallaan kohtaamista ihmisistä useimmat ovat normeista poikkeavia, eri tavoilla haavoittuneita tai haavoitettuja, mutta ystävällisiä tapauksia, joiden kokemuksia vasten Billy (ja samalla lukija) peilaa omaa elämäntilannettaan.

Vertauskuvallisella tasolla Leijuva poika kertoo tietenkin erilaisuuden hyväksymisestä. Kuinka vanhemmat ja sisarukset hyväksyvät lapsen, joka tarvitsee erityistä huomiota selviytyäkseen yhteisössään? Kuinka muista perustavanlaatuisesti poikkeava yksilö hyväksyy itsensä?

Saduissa henkilöt eivät yleensä muutu vaan ovat tyypillisesti jonkinlaisia tyyppihenkilöitä. Leijuva poika on kuitenkin Billyn kehitystarina. Eri asia on sitten , kuinka uskottavaa on, että kymmenvuotias lapsi osaa suhtautua vanhempiensa tunnekylmyyteen niin suurisydämisesti kuin Billy Brocket.

Muuta huomionarvoista

John Boyne on kirjoittanut myös teokset Poika raidallisessa pyjamassa ja Tarkoin vartioitu talo.  Myös näissä teoksissa päähenkilönä on pieni tai nuori poika, mutta ne - vaikka satuja ovatkin - sijoittuvat historiallisesti tunnistettaviin ja kiinnostaviin konteksteihin, Hitlerin Saksan keskitysleirille ja Venäjälle viimeisen tsaariperheen elämänpiiriin.

Kenelle?

Kirjan takakannessa mainostetaan, että Billyn matkassa viihtyvät kaikenikäiset lukijat. Itse sanoisin, että ainakin Roald Dahlin teosten ystävät saattavat pitää myös tästä. Billyn ikätovereille teoksessa voi olla samaistumiskohde, ja aikuiset lukijat pääsevät miettimään omia asenteitaan. Kuinka erilainen on liian erilainen? Kuinka paljon oman lapsen erilaisuus tai erityisyys määrittää vanhempia? Billyn tarinan myötä lukija saattaa myös päätyä perusasioiden äärelle: Millaista elämää oikeastaan haluaisin elää? Millaista elämää toivon läheisteni saavan elää?

Heijastus (Maritta Lintunen)

Kuka ja missä?

Kolmekymppinen Tuomas Hamara palaa toukokuisena viikonloppuna kotikyläänsä, suomalaiseen pikkutaajamaan kuin sisäisen pakon ajamana. Käy ilmi, että Tuomas on yliopistolla uranosteessa oleva matemaatikko, jonka yksityiselämä ei aikuisiällä ole asettunut raiteilleen.

Tarinan nykyhetkestä siirrytään Tuomaksen ankeaan nuoruuteen. Siellä kohdataan tunnevammainen isä ja Tuomaksen nuoruudenrakkaus, Suvi.

Tuomaksen lisäksi tarinassa ovat äänessä Suvi sekä kylän kampaaja-Saara, joka osoittautuu Tuomaksen (nyt jo edesmenneen)  isän naisystäväksi.

Lukukokemus

Romaani on oikeastaan aika lyhyt, 165-sivuinen. Kerronta on tiivistä ja paikoin myös aukkoista, joten lukiessa saa olla tarkkana. Myös kertojien vaihtuvat näkökulmat antavat pientä haastetta lukijalle. Yksi tarinan ideoista onkin varmaan siinä: samaa tilannetta tarkastellaan eri henkilöiden silmin. Kirjan nimi voisi viitata siihen, että pystymme aina näkemään vain heijastuksia, osia (toistemme) todellisuudesta.

Teoksen ihmiskuva on mielestäni alakuloisella tavalla realistinen. Ristiriitojen keskellä eläminen on kuluttavaa ja hajottavaa. Joskus on tehtävä rajuja ratkaisuja päästäkseen elämään omaa elämäänsä. Tarinan lopussa ristiriidat eivät suinkaan ole ratkenneet, mutta henkilöt ehkä ymmärtävät itseään ja omia toiveitaan alkutilannetta paremmin.

Lintusen teksti on kuvailevaa ja havainnollista. Tunteet ja tunnelmat välittyvät elävinä lukijalle.

"Katkaisen ruohonkorren ja janoissani vedän siitä hampailla irti vihreää, makeaa mehua. Kello neljän aikaan aamulla linnut laulavat ikään kuin vimmainen, valoa kohti suunnattu viserrys pitäisi niitä hengissä. Aurinko lämmittää männikön latvoja, mutta ruumista puistattavat vilunväreet. Häthätää umpimähkään päälle riipaistut matkavaatteet ovat kostuneet hiestä ja yön kosteudesta."

Lainaa vain (Renate Dorrestein)

Jostain syystä olen viime aikoina lukenut samalta kirjailijalta kirjoja kaksittain! Hollantilaisen Renate Dorresteinin tuotannosta esittelen nyt samalla kertaa kaksi teosta: romaanit Lainaa vain ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.

Pojallani on ...-teos on näistä kahdesta vanhempi (2006). Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että pojasta ei kerrota tarinassa oikeastaan muuta kuin että hän elää toistaiseksi Australiassa ja hänellä on tyttöystävä. Muutoin teoksen tapahtumat sijoittuvat Hollantiin, Amsterdamin liepeille.

Tarinan päähenkilö on 50-vuotias Heleen, joka pyörittää miehensä Peterin kanssa jouluruusuja kasvattavaa puutarhayritystä. Australiassa oleilevan esikoisen, Stormin, lisäksi perheeseen kuuluu 13-vuotias eläinrakas pikkusisko Lizzy.

Eräänä iltapäivänä Heleen saa puhelinsoiton äitinsä ystävättäreltä Ellyltä, joka on löytänyt  80-vuotiaan Margrietin sekavassa tilassa tämän kotoa. Seuraavat puoli vuotta ovat Heleenin elämässä yhtä hullunmyllyä. Aivoinfarktin saaneelle äidille pitäisi löytää sopiva hoitokoti, vaikka äiti ei itse ymmärrä, miksei hän voi asua kotonaan. Afasia on vienyt äidiltä kyvyn tuottaa ymmärrettäviä lauseita, joten kommunikoiminen on vaikeaa.

"Äiti ei päästänyt minua helpolla. Kun tulin Aurinkokumpuun, yhdeksän kertaa kymmenestä hän odotti minua huoneessaan täysin valmiina kotiinlähtöön, kaappi tyhjä, alusvaatteet pinoissa sängyllä, valokuvat poissa seiniltä, toalettipussin vetoketju suljettu. Herran tähden, hän kiljaisi hillittömästi heti minut nähdessään, vihdoinkin, vihdoinkin! Hänen leuastaan riippui pitkä sylkirihma, hiukset olivat kampaamatta, mutta hän oli yhtäkkiä nainen, jolla oli päämäärä. Hurjasti elehtien hän sopersi: Avantoon. Takaisin avantoon."

Käy ilmi, että Margriet ei ollut koskaan ollut lapsilleen erityisen hoivaava äiti. Heleen oli jopa kokenut äidin hävenneen häntä ruman paloarven takia, jonka äiti itse oli hänelle aiheuttanut. Luultavasti tästäkin syystä Heleenin oli vaikea asettua hoivaajan asemaan suhteessa äitiinsä. Margrietin puhekyvyn menetyksestä seuraa myös se, että kaikki menneisyydessä selvittämättä ja hampaankoloon jääneet asiat jäävät lopullisesti puhumatta.

Sairastuneen äidin lisäksi parisuhde (liian) ymmärtäväisen Peterin kanssa sekä teini-ikäisen Lizzyn viehtymys itseään rutkasti vanhempaan mieheen tuottavat Heleenille lisää harmaita hiuksia.

Teoksessa käsitellään siis perhesuhteita: eri-ikäisten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, parisuhteita, sisarussuhteita.

Kirjasta muualla: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2011/09/renate-dorrestein-pojallani-on.html

Lainaa vain (2009) on myös eräänlainen perhetarina. Tässäkin päähenkilö on noin 50-vuotias nainen, Nettie, joka huolehtii aivovaurion saaneesta tyttärenpojastaan Igorista. Nettie samoin kuin hänen tyttärensä ovat saaneet ainokaiset lapsensa hyvin nuorina, joten Igorilla on ikäeroa mummonsa kanssa vain reilut 30 vuotta. Igor saa toisinaan raivokohtauksia ja  hänen on vaikea nimetä tunteitaan, joten sosiaalisissa suhteissa riittää haasteita.

Igor on työssä suojatyökeskuksessa, Nettie siivoaa rautatieaseman vessoja. Heidän elämänsä kulkee kutakuinkin rauhallista uomaa, kunnes Igor tapaa lähimarketin pihalla asunnottomien lehteä myyvän Lisan. Pian tutustumisensa jälkeen nuoret löytävät puistosta  vauvan (!) ja ottavat sen mukaansa. Kolmikko majoittuu Nettien ja Igorin asuntoon eikä Nettiellä ole aavistustakaan siitä, että vauva ei olekaan Lisan. Kunnes...

Tarinaa lukiessa tulee mieleen, että ehkä näemme toisissa ihmisissä sellaista, mitä olemme tottuneet näkemään itsessämme. Nettie uskoi Lisan olevan nuori yksinhuoltajaäiti, koska oli itsekin ollut sellainen.  Lisan ja vauvan myötä Nettie myös saa itselleen "kokonaisen" perheen, jollaista hänellä ei aikuisiällään koskaan ole ollut ja iloitsee siitä. Lisa kuitenkin väsyy omatekoiseen kotileikkiinsä, ja sitten vauvakin pitäisi palauttaa oikeille vanhemmilleen.

Tässä tarinassa on myös tummia sävyjä: Igorin äidille, Jolielle, ei ole käynyt elämässä hyvin.

Renate Dorresteinin teosten päähenkilöillä, Heleenillä ja Nettiellä,  on jotakin yhteistä. Kumpikin suhtautuu hädänalaisessa asemassa olevaan sukulaiseensa velvollisuudentuntoisesti.


Naisten motiivit ovat kuitenkin erilaiset. Heleen auttaa äitiään, vaikkei ole itse saanut lapsena kaipaamaaansa hoivaa eikä Heleenillä tunnu olevan lämpimiä tunteita äitiään kohtaan. Heleenin velvollisuudentunto on kuitenkin vahva ja hän myös säälii äitiään. Nettie puolestaan on syvästi kiintynyt tyttärenpoikaansa Igoriin ja toivoo tälle hyvää. Nettie myös luultavasti potee huonoa omaatuntoa suhteessa tyttäreensä, joten hän haluaa onnistua tyttärenpoikansa kanssa, vaikka haasteita totisesti riittääkin.

"Minä menen pakkaamaan, Igor sanoo. Nettie seuraa poikaa häkeltyneenä. Hän jää seisomaan ovenpieleen ja katselee sanattomana, kuinka tämä taittelee touhukkaasti paitojaan ja asettelee niitä laukkuun. Hänen päässään käynnistyy vaimea surina, joka peittää alleen kaikki muut ajatukset. Igor omilla jaloillaan. Siitä hän on aina haaveillut, mutta tällä tavalla siitä ei tule mitään. Hänen on pakko heittää kapuloita rattaisiin."

En oikein osaa sanoa, millaisen kuvan teokset antavat hollantilaisesta yhteiskunnasta. Kummankin tarinan fokus on aika lailla henkilökohtaisessa maailmassa. Palvelukotikuvaukset ovat herkullisia, mutta samantapaisia maailmoja voisi löytyä Suomestakin. Huumeongelma on Lainaa vain -teoksessa näkyvästi esillä.

Lainaa vain -nimi luo intertekstuaalisen viittauksen Maaritin tunnetuksi tekemään samannimiseen lauluun. Laulussa korostetaan sitä, kuinka lapsi on vanhemmillaan vain lainassa " - -oot lainaa mulle hetkisen". Romaanin nimi saa tässä valossa ironisen vivahteen, sillä Nettie kokee saaneensa Igorin myötä elämänmittaisen velvollisuuden. Pojan itsenäistyminen on pitkän tien päässä, jos sielläkään.

Hollanninkielinen alkuteos on nimeltään "Is er hoop", mikä suoraan käännettynä tarkoittaa "toivoa on".

Dr. Mumbai (Jukka Behm)

Kuka ja missä?

Dr. Mumbai on yhdenpäivänromaani. Heti alkuun on sanottava, että tarinassa kuvatun päivän tempo ja tapahtumakirjo vastannee noin viikkoa tavallisen tallaajan elämästä.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä asuva intialaissyntyinen lastenpsykiatri Satish Rao. Hänen elämäntilanteensa on lievästi sanottuna kaoottinen. Satish on uusperheen isä, mitä hän yrittää kovasti salata Suomeen yllätysvierailulle saapuneelta äidiltään. Satishin suomalainen avovaimo on viimeisillään raskaana, ja lisäksi vaimon sisar lähettelee Satishille eroottissävyisiä vihjeviestejä.

Lastenpsykiatrin asiakkaat ovat oma lukunsa. Heitä hän terapoi yksityisellä lääkäriasemalla. Satish Rao on myös kirjoittanut lastenkasvatusta käsittelevän kirjan, jossa hän kritsoi suomalaisten kasvatusnäkemyksiä. Joku lähettelee pitkin päivää tappouhkauksia Satishin sähköpostiin- ehkäpä hänen näkemyksistään kimmastuneena. Uhkausten motiivista  tai viestien lähettäjästä Satish ei kuitenkaan ole varma.

Tarinassa kuvatun päivän iltana hän on menossa suoraan tv-lähetykseen keskustelemaan. Eikä siinä vielä kaikki...

Lukukokemus

Päähenkilö on sympaattinen, ja hänen hengästyttävä elämänrytminsä saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Satishin esittämä kritiikki suomalaisten lastenkasvatuskäytännöistä on osuvaa. Lukijana mietin, haluaako kirjailija Satish Raon suulla kritisoida suomalaisten kasvatusarvoja vai haluaako hän vain luoda mahdollisuuden herkulliseen dialogiin, jota Satish joutuu käymään muun muassa avopuolisonsa eli oman lapsensa tulevan äidin kanssa.

"Mikä unohtui?" Satish kysyi, mutta pojat olivat livistäneet jo olohuoneeseen, arvatenkin peliensä ääreen.
"Tämä on koti", Satish korotti ääntään. "Eikä mikään viihdekeskus."
"Älä huuda", huusi Jonna.
"Lapsille kuuluu kotityöt", Satish sanoi. "Edes murokuppien palautus."
"Juu", sanoi Jonna, ja katsoi Satishia ensimmäistä kertaa aamun aikana huvittuneena. "Et sinäkään tehnyt lapsena mitään. Teillä oli palvelija."
"No", sanoi Satish. "Se on eri asia."

Tiivistetysti voisi sanoa, että jos (uus)perhe-elämän kuviot ja kultturien väliset erot kiinnostavat, kirja ei taatusti tuota pettymystä. Naseva dialogi ja toiminnalliset tilanteet tuovat mieleen, että romaanin pohjalta saisi tehtyä myös elokuvakäsikirjoituksen.

Huomionarvoista

Teos on voittanut kustannusosakeyhtiö Tammen vuonna 2007 järjestämän Vuosi Suomessa -romaanikilpailun. Dr Mumbai on käännetty ainakin ruotsiksi.

Kirjailija Jukka Behm on julkaissut myös seuraavat romaanit: Matkoilla (2009), Lahjoja norsujumalalle (2013) sekä Viallinen valkaisuvoide (2016). Kirjailijan kotisivuilla esitellään hänen tuotantoaan, ja kirjoista on myös pienet lukunäytteet
http://www.jukkabehm.com/

Ikoni (Taina Sampakoski)

Missä ollaan?

Pienessä itä- tai kaakkoissuomalaisessa kaupungissa todennäköisesti 2000-luvun alkupuolella. Kaupunkia ei suoraan nimetä, mutta sen paikallistamiseen antavat vihjeitä kaupungin läpi virtaava joki sekä maininnat lintujen tarkkailijoista, joita saaapuu kaupungin liepeille kevät- ja syysmuuton aikaan. Kirjan päähenkilö Sonja käy välillä myös Pietarissa, mutta Pietaria paikkana ei oikeastaan kuvailla.

Kenestä kerrotaan?

Päähenkilö on nuori venäläisnainen Sonja, joka maalaa ikoneita ja myöhemmin entisöi huonekaluja. Sonja on  taiteilija, joka Suomessa tutustuu Nikolaihin, juuriltaan venäläiseen, mutta tavoiltaan ja ajatusmaailmaltaan hyvin suomalaiseen mieheen. Keskeisiä henkilöitä ovat myös Nikolain naisystävä Laura sekä Nikolain äiti Tamara.

Tarinassa on kymmenkunta henkilöä, joista ainoastaan Laura on varsinaisesti syntyperäinen suomalainen. Venäläisyys onkin yksi tarinan teemoista. Muita voisivat olla usko tai uskonto, taide, parisuhde, vanhemmuus, lapsettomuus ja ehkä myös yksinäisyys.

Mitä jäi mieleen?

Kirjan tunnelma on yleissävyltään melankolinen. Päähenkilöillä on kipupisteensä, mutta kukaan heistä ei oikein osaa tehdä aloitteita niin, että elämä oikeasti muuttuisi, vaikka tarvetta muutokseen olisikin. Erityisesti Nikolai ja Sonja tuntuvat kumpikin ajelehtivan elämässään jonkun muun kuin itsensä viitoittamaa reittiä.

Kirjassa siirrytään välillä aikatasolta toiselle ja myös näkökulma vaihtuu, mutta mielestäni tarina on silti melko helppolukuinen ja jopa koukuttava. Ikoni on tietojeni mukaan Taina Sampakosken ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa romaani. Se oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2006.

1Q84 (Haruki Murakami)

Missä ollaan?

Haruki Murakamin yli 1200 -sivuinen teos 1Q84 sijoittuu Japaniin, pääasiassa Tokioon. Tarinassa kuvataan ympäristöä paikoin tarkasti ja mainitaan nimeltä eri kaupunginosia, asemia ja jopa moottoritien liittymiä, joten Tokiota tunteva lukija osaa varmaan sijoittaa tapahumat todellisiin paikkoihin. Ajankohta on vuosi 1984.

Tapahtumapaikka ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaisesti luonnehdittavissa. Teoksessa on (Murakamille tyypillisesti?) rinnakkaistodellisuus, johon kirjan päähenkilöt Aomame ja Tengo huomaamattaan siirtyvät. Tämä toinen todellisuus on nimeltään 1Q84 tai kissojen kaupunki. Siihen kuuluu kaksi kuuta, kuolleen vuohen suusta ihmisten ilmoille tuleva pikkuväki sekä eräänlaiset kaksoisolennot, joita varten pikkuväki rakentaa ilmakoteloita.

Kenestä kerrotaan?

Kirjassa on kaksi päähenkilöä; hiukan alle 30-vuotias kunto-ohjaaja Aomame sekä preppauskoulussa matematiikkaa opettava ja sivutoimisena kustannustoimittajana toimiva samanikäinen Tengo Kawana. Aomame ja Tengo ovat kumpikin eläneet kurjan lapsuuden ja olleet muutaman vuoden ajan luokkatovereita. Tuolloin heidän välilleen syntyi ohimenevän hetken ajan hyvin syvä yhteys, jota kumpikin on muistellut ja varjellut mielessään lähes kaksikymmentä vuotta. Tarinassa on siis eräällä tasolla kysymys siitä, miten Aomame ja Tengo tulevat tietoisiksi kaipauksestaan ja alkavat etsiä toisiaan kummallisista vastoinkäymisistä huolimatta.

Mutta kyse on kyllä paljon muustakin. Kirjailijan Kafka rannalla -teoksen tapaan nuori ihminen yrittää selvittää niukoilla tiedoilla perheensä menneisyyttä. Lisäksi 1Q48 sisältää paljon mystisiä tilanteita ja henkilöitä, joiden yhteydet toisiinsa tai tarinan loppuratkaisuun eivät oikeastaan koskaan selviä lukijalle. Tarinassa on myös melko paljon väkivaltaa. Koviakaan keinoja ei kaihdeta, kun halutaan urkkia tietoja ja raivata ikävä henkilö pois tieltä. Toinen päähenkilöistä, Aomame, elää koko tainan ajan kuoleman uhkan pelossa.

Mitä jäi mieleen?

Siinä mielessä 1Q84 muistuttaa muita lukemiani Murakamin teoksia, että yksinäisyys on keskeinen teema teoksessa. Molemmat päähenkilöt olivat yksinäisiä, ja heidän oli vaikea nähdä, että elämä voisi olla toisenlaistakin. Kunnes...

En ole koskaan käynyt Japanissa enkä juurikaan ole lukenut muiden japanilaisten kirjailijoiden kuin Murakamin teoksia, mutta silti minulle tuli lukiessa tunne, että kirjassa on jotain hyvin japanilaista. Ehkä tunne syntyi tarkasta ympäristön kuvauksesta tai henkilöiden vakavasta suhtautumisesta elämäänsä.

Erityistä

Kerrontatekniikka on kiinnostavaa. Näkökulma vaihtuu välillä kesken luvun. Ulkopuolisen kertojan havaintojen sekaan on laitettu kursiivilla kirjoitettuja minäkertojan ajatuksia
"- - Mies oli ehkä avannut makuuhuoneen oven, mennyt katsomaan johtajaa ja huomannut, että tämän sydän oli pysähtynyt...
Aomame kurottautui kokeilemaan pistoolin kahvaa. Minun on pakko rauhoittua, hän sanoi mielessään. En saa pelätä. Pelko näkyy ja herättää epäilyjä."

Hyvää:
tarina vie mennessään, kun pääsee vauhtiin
päähenkilöt ovat sympaattisia

Huonoa:
tarinakudelman punainen lanka saattaa välillä kadota
monet asiat jäävät vaille selitystä (tästä syystä kirja sopisi hyvin lukupiirikirjaksi, sillä olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia erilaisista tulkintavaihtoehdoista)

Teemoja
yksinäisyys
rakkaus
perhe
vanhemmuus
kirjallisuus
uskonto

Meidät kaikki on tehty liimasta (Marina Lewycka)

Miksi halusin lukea?

Edellisen Lewyckan kirjan (Meklareita, hippejä, hamstereita) perusteella kiinnostuin kirjailijan tavasta kuvata "yhteiskunnallisesti monimuotoista" maailmaa. Pidän myös siitä, että romaanihenkilöt ovat hiukan rosoisia ja ristiriitaisia, tavallaan vähän hukassa omassa elämässään. Odotin siis jotain samantapaista tästäkin kirjasta.

Kuka, mitä, missä?

Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen englantilaisrouva Georgie, jonka mies on juuri muuttanut pois pariskunnan yhteisestä kodista. Kriisinsä keskellä Georgie tutustuu lähistöllä asuvaan iäkkääseen naiseen, Naomiin, kun tämä on tonkimassa roskalavaa, jonka Georgie on täyttänyt pois heittämillään miehensä tavaroilla.

Tapahtumien edetessä Naomia uhkaa häätö omasta kodistaan, ja hän turvautuu Georgien apuun. Tarinasta kehittyy melkoinen soppa, kun mukana kuvioissa ovat myös Georgien uskonnollisen herätyksen saanut teinipoika, kylmäkiskoinen ex-mies, etäiseksi muuttunut aikuinen tytär ja  ennen pitkää Naomin talossa touhuava sekalainen seurakunta: pakistanilainen remonttimies muslimiveljenpoikineen,  juutalaisen Naomin aikamiespoika sekä Georgin homoseksuaaliesimies iäkkään isänsä kanssa. Georgie tunteet aviomiestään kohtaan eivät ota sammuakseen (tunneskaala toki on sangen laaja!), vaikka hänen seuralaisenaan viihtyykin seksinnälkäinen kiinteistövälittäjä.

Tarinassa siis riittää käänteitä ja kummallisia tilanteita, mutta joku siinä kuitenkin mättää. Mielestäni henkilöt eivät ole oikein uskottavia tai sitten heitä vain yksinkertaisesti on liikaa. Liian moni asia tuntuu päälleliimatulta aivan kuin kirjailija olisi poiminut joltakin asialistalta teemoja ja upottanut ne sitten tarinaansa. Maahanmuuttajat - kyllä, aviokriisi - kyllä, vanhusten heikko asema yhteiskunnassa - kyllä, homoseksuaalit - kyllä, kirjailijan ammatti - kyllä, lasten kasvattamisen vaikeus- kyllä! Aiheissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta teoksesta ei synny maailmaa, johon lukijana voisi upota tai jollain lailla samaistua. Harmi.

Teoksen tyyli on humoristinen, ja se on joka tapauksessa siis viihdyttävää luettavaa. Blogissa aiemmin esitelty Fiona Gibsonin As good as it gets sisältää paljon samoja aineiksia kuin tämänkertainen Lewycka. Gibsonin teos luokiteltaneen tyylilajiltaan chick-litiksi. Jos luokitella halutaan, niin mielestäni "Meidät kaikki on tehty liimasta" kuuluu samaan kategoriaan.

Hyvää: kaikkea voi sattua -fiilis, tarkkaa ja elävää kuvausta

Huonoa: kokonaisuus on liian älytön ollakseen uskottava, henkilöt jäävät ohuiksi

Meklareita, hippejä, hamstereita (Marina Lewycka)

Miksi? 
Lewyckan kirja oli lukupiirikirjamme. Olin tätä ennen lukenut samalta kirjailijalta "Traktorien lyhyt historia ukrainaksi" tai oikeastaan alkukielisen "A Short History of Tractors in Ukranian".  Kesti hetken ennen kuin pääsin vauhtiin kirjan kanssa, mutta tarina oli loppujen lopuksi aika vetävä.

Mistä ja kenestä kerrotaan? 
(Tämäkin) kirja on perhetarina. Eläkeikäiset englantilaisvanhemmat Marcus ja Doro ovat nuoruudessaan eläneet kommuunissa, Solidaarisuustalossa, jossa heidän lisäkseen asui joukko ihmisiä, kukin erimittaisia aikoja. Kommuunin periaatteisiin kuului muun muassa lasten yhteiskasvattaminen. Vuosia yhteisessä kommuunissa asuneet ihmiset ja erityisesti siellä varttuneet lapset tunsivat myöhemminkin elämässään yhteenkuuluvuutta. Marcuksella ja Dorolla on kolme lasta: Serge, Clara sekä downin syndroomaan sairastava Uuli-Anna.
Kirjan nykyhetki on 2000- luvun finanssikriisin aikaa. Marcuksen ja Doron poika Serge on lähtenyt Cambridgeen tekemään väitöskirjaa, mutta työkenteleekin Lontoon Cityssä meklarina. Hän ei ole uskaltanut kertoa urakäänteestään kulutuskriittisille vanhemmilleen, joiden tietää vastustavan henkeen ja vereen kapitalismin ilmiöitä, kuten pörssikeinottelua. Sergen sisar Clara työskentelee kotikaupungissaan luokanopettajana ja näkee työssään päivittäin köyhyyden ja sivistymättömyyden aiheuttamaa tuskaa oppilaidensa elämässä.

Paitsi yksilöitä, Lewycka kuvaa henkilöitään myös jollain tavalla "koneiston" osasina. Kun Lontoon Cityssä pyöritellään osakkeita ja tehdään erilaisia johdannaiskauppoja, tavalliset doncasterilaiset pinnistelevät saadakseen maksettua lainansa. Meklareiden varsin itsekkäistäkin syistä (Lewyckan mukaan) tekemät päätökset vaikuttavat siis tavallisten ihmisten elämään joskus traagisellakin tavalla.

Tarina sijoittuu Englantiin, 2000-luvun pörssikuplan paisumisen ja puhkeamisen aikaan. Keskeisintä tarinassa ovat kuitenkin ihmissuhdekysymykset, jotka tavallaan ovat ajattomia. On kysymys vanhempien ja aikuisten lasten välisistä arvomaailmojen ristiriidoista, sisarusten välisestä solidaarisuudesta, menneisyyden tekojen vaikutuksesta nykyhetkeen, parisuhteen muodostamisen vaikeudesta ja niin edelleen.

Hyvää: Henkilöt olivat ristiriitaisia ja siksikin todentuntuisia

Huonoa: Tarinan loppupuolella tuntui, että mopo alkoi jo keulia. Ihan kuin kirjailija ei oikein olisi jaksanut kirjoittaa tarinaansa loppuun asti. Toisaalta "överiksi" laittaminen saattaa olla myös tietoinen valinta.

Korkea aika (Laura Lähteenmäki)

Kuka, missä ja milloin?

Korkea aika on perhetarina, jonka aikajänne ylettyy vuodesta 1948 nykypäivään. Keskeinen henkilö on nuorena evakkona Hämeeseen muuttanut Anna. Tarina kuvaa Annan perheen elämää neljässä polvessa.

Kaiken alku on Annan ja Olavin liitto ja perhe-elämä, jota he alkavat niukoista lähtökohdistaan rakentaa sodanjälkeiseen Hämeeseen. Tarina päättyy Annan ja hänen lapsenlapsenlapsensa yhteiseen hetkeen, jossa keskeisenä puheenaiheena on vuosikymmeniä sitten Suomesta lähtenyt isoisoisä, Olavi. Onko hän vielä elossa?  Mihin ja miksi hän oikeastaan lähti?

Kirja on moninäkökulmainen. Kirjassa on ulkopuolinen kertoja, mutta aina luvun vaihtuessa näkökulmakin vaihtuu. Luvut on otsikoitu esimerkiksi "Anna, 1948" tai "Olavi, 1970".

Mitä kirja kertoo maailmasta ja ihmisistä?

Tämä on kysymys, jota pyydän oppilaita pohtimaan minkä tahansa romaanin tai novellin luettuaan.  Korkea aika on tarina, jonka yksityiskohtien kuvaileminen tuntuu turhalta, kun kysymys on elämän suurista asioista ja niiden kokemisesta. Kirjan kannen kuvituksena on musteläiskämäinen profiilikuva. Ehkä sen on tarkoitus viestiä, että todellisuuden ja sen vaikutukset voi nähdä ja kokea monella eri tavalla. Elämässä ei ole olemassa yhtä todellisuutta tai kokemusta, jonka voisi jakaa toisen ihmisen kanssa, vaan jokaisella on omansa. Esimerkiksi perheenjäsenen kuolema merkitsee jokaiselle eri asioita. Yksi menettää kasvinkumppaninsa, toinen tulevat lapsenlapsensa ja kolmas kadottaa elämänilonsa yleisesti.

Korkea aika kuvaa mielestäni myös sitä, kuinka yksilön teoilla on seurauksensa ja vaikutuksensa myös läheisten ihmisten elämään. Jos asioista ei puhuta, vaikutukset ovat usein aika ikäviäkin. Puhumatta jääneet asiat jokainen taas tulkitsee omalla tavallaan. Surkuhupaisin esimerkki tarinassa liittyy perheen isän päätökseen jättää perheensä ja siihenastinen elämänsä. Hän jättää talon vaimolleen ja ostaa tälle lähtiäislahjaksi  väritelevision. Näin hän uskoo hyvittäneensä pieleen menneen yhteiselämän. Vaimo mykistyy ja suree koko loppuelämänsä selvittämättä jääneitä asioita.

Kirjan keskeinen pohdiskelun kohde on hyvin kiteytetty kansiliepeen sitaatissa. "Kai tyttö oli selittänyt itselleen äsken puhutut, ei niin mukavat perhesuhteet monin tavoin, ja he tuijottivat toisiaan kuin arvioiden, kuinka paljon toinen kesti suoraa puhetta ja missä kohtaa asiat oli syytä sanoa hellemmin."

Kirjasta toisaalla:

Kirjakaapin kummitus

Ullan luetut kirjat

Mobile Library (David Whitehouse)

Tarinasta

David Whitehousen Mobile library -kirjan päähenkilö on (englantilainen) koulupoika Bobby Nusku, jonka elämässä kipupisteitä riittää: äiti on kuollut ja isä käyttäytyy väkivaltaisesti. Koulussa kiusataan ja ystäviä ei juuri ole. Keskellä kurjuuttaan Bobby tutustuu Valiin, lähistöllä asuvaan yksinhuoltajaäitiin, jonka luona hänellä on pitkästä aikaa hyvä olla.

Tilanne ei kuitenkaan ole ongelmaton, ja niinpä Val tyttärineen päätyy lähtemään karkumatkalle Bobby mukanaan. Pakovälineenä heillä on käytöstä poistettu vanha kirjastoauto.

Piileskellessään metsikössä kolmikko tapaa Joen, miehen, joka myös on karkumatkalla, -tosin hiukan eri syistä kuin Bobby ystävineen.

Lukukokemus

Kirjan englanti on vaativampaa kuin esimerkiksi tässä blogissa esitellyn Fiona Gibsonin kirjan kieli. Sen vuoksi jotain saattoi jäädä ymmärtämättäkin, mutta pääsääntöisesti pysyin mukana juonen käänteissä. Tarina itsessään kuulostaa hiukan epäuskottavalta, mutta sen myötä käsitellään täysin uskottavia aiheita, kuten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, rakkauden ja läheisyyden kaipuuta sekä elämän arvoja.

Erityistä

Pakomatkalla oleva joukkio lukee tarinan kuluessa paljon, mikä tietysti on ymmärrettävää, kun kulkuneuvona on kirjastoauto. Niinpä kertomus sisältää paljon viittauksia erilaisiin kirjoihin ja tarinoihin. Tästä osasta saa varmasti paljon irti sellainen lukija, joka tuntee englantilaista lasten- ja nuortenkirjallisuustraditiota.

Kerrontateknisesti huomiota herättää se, että käytännössä kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku ovat samat. Kirja siis alkaa ennakoinnilla tulevasta.

Kissani Jugoslavia

Missä ollaan?

Pajtim Statovcin kirjassa on kaksi tarinalinjaa: toinen lähtee 1980 -luvun Kosovosta ja toinen nykyhetken Suomesta, Helsingistä.

Kenestä kerrotaan?

Keskeiset henkilöt, minäkertojat, ovat äiti Emine ja poika Bekim. Oman tarinansa alussa äiti on nuori kosovolaistyttö, joka menee naimisiin ja perustaa perheen. Hänen tiensä kulkee Kosovosta Suomeen sotaa pakoon. Tarinan päättyessä hän on lapsensa aikuiseksi kasvattanut leskirouva.

Parikymppisen pojan tarina alkaa nykyhetkestä, mutta se sisältää takaumia, joissa hän muistelee lapsuuttaan ja perheensä vaikeaa sopeutumista Suomeen. Opiskelijapojan elämä vaikuttaa juurettomalta ja levottomalta. Mystinen elementti tarinassa on baarissa tavattu kissa, jonka kanssa poika ystävystyy ja joka käyttäytyy kuin ihmiset.

Tärkeä henkilö tarinassa on myös perheen isä, Bajram, jota ei oikein voi kuvailla kovin mukavaksi tyypiksi. Isä hallitsee vaimoaan ja viittä lastaan autoritaarisesti. Inhimilliseksi isän tekee se, että hän kärsii ehkä eniten perheen ja oman asemansa romahtamisesta pakolaisuuden myötä. Kotimaassa hankituilla taidoilla ja arvostuksella ei uudessa asuinmaassa ole mitään käyttöä. Niinpä entinen opettaja päätyy luukuttamaan varastettua tavaraa ja lakkaa yrittämästä sopeutua.

Mistä on kyse?

Kosovolaisperhe pakenee sotaa 1990 -luvun alussa Suomeen eikä oikein onnistu sopeutumaan. Ulkopuolisuuden tunne jää pysyväksi. Perheenjäsenet eivät osaa tai halua tukea toisiaan.

Kenelle voi suositella?

Kaikille niille, jotka haluavat tarkastella pakolaisuutta "sisältä päin". Kirjan luettuaan voi ymmärtää, miltä tuntuu muuttaa Suomeen ja yrittää sopeutua. Pakolaisuuden lisäksi kirja kuvaa mielestäni sitä, että oman perheen historia kulkee ihmisen mukana ja muovaa häntä. Kiinnostavaa on myös lukea, miltä Suomi ja suomalaiset näyttävät muualta tulleen silmin.

Huomionarvoista

Kirjailija Pajtim Statovci (s.1990) on itse muuttanut kaksivuotiaana Kosovosta Suomeen. Hän opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä sekä televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista Helsingissä. Kissani Jugoslavia on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014.

Kirja on lainattavissa e-kirjana Lappeenrannan maakuntakirjastosta.

Teemoja
pakolaisuus
ulkopuolisuus
perhe
homoseksualisuus
parisuhde

Lukion kurssit
1 vieraasta kulttuurista kertova teos
4 vaikuttava teos
nykykirjallisuus