Ajallisesti tarina alkaa vuodesta 1934 ja kestää toisen maailmansodan päättymiseen asti, vuoteen 1945. Lopussa tehdään vielä kaksi aikasiirtymää: 1970-luvulle ja vuoteen 2014.
Teoksessa on kaksi tarinalinjaa.Toinen kertoo ranskalaisesta sokeasta tytöstä, Marie-Lauresta,joka elää isänsä kanssa ensin Pariisissa ja sodan sytyttyä siirtyy sukulaistensa luo Saint Malon pikkukaupunkiin Bretagneen. Marie-Lauren isän työpaikka on Pariisin luonnontieteellinen museo, joka ympäristönä tulee sokealle Marie-Laurellekin hyvin tutuksi. Lähtiessään Bretagneen isä saa museosta mukaansa arvoesineen, josta huolehtiminen määrittää isän ja Marie-Lauren kohtaloa ratkaisevalla tavalla.
Toinen tarina kertoo saksalaisesta Werneristä, joka asuu sisarensa kanssa orpokodissa keskellä saksalaista kaivosaluetta, Zollvereinissa. Werner on lahjakas poika, joka oppii rakentamaan radion romusta ja kuuntelee sisarensa Jutan kanssa lyhytaaltolähetyksiä lastenkodin ullakkohuoneessa. Korjattuaan paikallisen silmäätekevän Herr Siedlerin radion, Werner saa mahdollisuuden lähteä kouluun ja välttää näin joutumasta 15-vuotiaana kaivokseen töihin. Koulussa opiskellaan Wernerin rakastamia luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta koulu on myös sotilasoppilaitos, jonka kurinpitomenetelmät ovat vähintäänkin pöyristyttäviä.
Sodan jatkuessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lopulta kohtaavat. Enempää juonipaljastuksia en halua tehdä.
Mitä jäi mieleen?
Doerrin teos on hieno tarina: vaikuttava, jännittävä, kaunis ja tavallaan uskottavakin - ainakin psykologisen kuvauksen osalta. Romaanin luvut ovat lyhyitä, joskus vain kahden sivun mittaisia. Luvut on nimetty sisältönsä mukaan: "Hän ei palaa", "Syksy", "Pikku talo", "Keuhkokuume". Lukujen nimeäminen johtuu ehkä siitä, että näkökulma Marie-Lauren ja Wernerin tarinoiden välillä vaihtelee vähän väliä. Nimettyjen lukujen avulla on helpompaa seurata tarinan kulkua.
Kirjailijan tyyli on hyvin kuvailevaa, ja eri aisteja hyödyntävää, mikä tekee ainakin omasta mielestäni tekstistä helpommin samaistuttavan. Marie-Laure on sokea, joten ympäristöä havainnoidaan hänen näkökulmastaan ja näin ollen on tietysti luonnollista, että muut aistihavainnot kuin näkeminen korostuvat.
"Autot roiskuttavat kaduilla vettä, sulavesi lorisee puroina; hän erottaa, miten lumi rasahtelee ja ropsahtelee puiden oksilta. Hän haistaa kasvitieteellisen puutarhan setrit neljänsadan metrin päässä. Tässä kohtaa metrojuna kiitää jalkakäytävän alla; tuolla on quai Saint-Bernard. Tässä kohtaa taivas aukenee, ja hän kuulee oksien naksahtelun: tuolla on se kapea puutarha-alue Paleontologian osaston takana. Tämän siis täytyy olla quain ja rue Cuvierin kulma."
Minua puhutteli myös romaanin kuvaus sodasta. Tulin ajatelleeksi, miten erilainen kokemus toinen maailmansota on ollut eri puolilla Eurooppaa. Suomessa sota käytiin rintamalla, ja siviilien uhkana olivat pommitukset. Keski-Euroopassa sen sijaan valloittajat vaihtuivat, vastarintaliikkeet toimivat ja ainakin Doerrin esittämän kuvauksen perusteella tuntui olevan vaikeaa tietää, keneen saattoi luottaa. Vihollinen saattoi asua naapurissa.
Sota myös asetti ihmiset epäinhimillisiin tilanteisiin, joissa tavalliset sotilaat tai siviilitkin joutuivat päättämään toisten ihmisten elämästä. Koneiston osaksi joutuminen hävitti myös ihmisen oikeuden ohjailla omaa elämäänsä. Tätä korosti erityisesti Wernerin tarina natsiarmeijan radistina.
Romaanista on kirjoitettu monissa kirjablogeissa. Tässä pari linkkiä:
http://psrakastankirjoja.blogspot.fi
http://kirjasfaari.fi/
https://www.lukulamppu.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti