Heijastus (Maritta Lintunen)

Kuka ja missä?

Kolmekymppinen Tuomas Hamara palaa toukokuisena viikonloppuna kotikyläänsä, suomalaiseen pikkutaajamaan kuin sisäisen pakon ajamana. Käy ilmi, että Tuomas on yliopistolla uranosteessa oleva matemaatikko, jonka yksityiselämä ei aikuisiällä ole asettunut raiteilleen.

Tarinan nykyhetkestä siirrytään Tuomaksen ankeaan nuoruuteen. Siellä kohdataan tunnevammainen isä ja Tuomaksen nuoruudenrakkaus, Suvi.

Tuomaksen lisäksi tarinassa ovat äänessä Suvi sekä kylän kampaaja-Saara, joka osoittautuu Tuomaksen (nyt jo edesmenneen)  isän naisystäväksi.

Lukukokemus

Romaani on oikeastaan aika lyhyt, 165-sivuinen. Kerronta on tiivistä ja paikoin myös aukkoista, joten lukiessa saa olla tarkkana. Myös kertojien vaihtuvat näkökulmat antavat pientä haastetta lukijalle. Yksi tarinan ideoista onkin varmaan siinä: samaa tilannetta tarkastellaan eri henkilöiden silmin. Kirjan nimi voisi viitata siihen, että pystymme aina näkemään vain heijastuksia, osia (toistemme) todellisuudesta.

Teoksen ihmiskuva on mielestäni alakuloisella tavalla realistinen. Ristiriitojen keskellä eläminen on kuluttavaa ja hajottavaa. Joskus on tehtävä rajuja ratkaisuja päästäkseen elämään omaa elämäänsä. Tarinan lopussa ristiriidat eivät suinkaan ole ratkenneet, mutta henkilöt ehkä ymmärtävät itseään ja omia toiveitaan alkutilannetta paremmin.

Lintusen teksti on kuvailevaa ja havainnollista. Tunteet ja tunnelmat välittyvät elävinä lukijalle.

"Katkaisen ruohonkorren ja janoissani vedän siitä hampailla irti vihreää, makeaa mehua. Kello neljän aikaan aamulla linnut laulavat ikään kuin vimmainen, valoa kohti suunnattu viserrys pitäisi niitä hengissä. Aurinko lämmittää männikön latvoja, mutta ruumista puistattavat vilunväreet. Häthätää umpimähkään päälle riipaistut matkavaatteet ovat kostuneet hiestä ja yön kosteudesta."

By its Cover (Donna Leon)

Kuka, mitä, missä?

By its Cover on Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan 23. teos. Se on suomennettu nimellä Ansionsa mukaan.

Venetsialainen rikoskomissario Guido Brunetti elää englannin kielen opettajana yliopistossa työskentelevän vaimonsa Paolan ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa Venetsian sydämessä.

Sarjan kuluessa Brunetti on ratkaissut monentyyppisiä rikoksia. Tosin toisinaan on käynyt myös niin, että monimutkaisten italialaisen korruptiokuvioiden vuoksi rikollinen on onnistunut livahtamaan viranomaisilta ja jäänyt näin rangaistuksetta.

Tällä kertaa rikos tapahtuu kirjojen maailmassa. Venetsialaisesta Biblioteca Merula -kirjastosta katoaa arvokkaita kirjoja. Käy myös ilmi, että osaa kirjaston kirjoista on silvottu. Henkilökunta epäilee amerikkalaista tutkijaa, jonka henkilötiedot osoittautuvatkin tarkemmassa selvittelyssä vääriksi.

Komissario Brunetti kollegoineen perehtyy arvokirjojen pimeisiin markkinoihin ja osoittautuu, että myös siellä rikolliset toimivat keinoja kaihtamatta. Murhalta ei vältytä tälläkään kertaa, vaikka aihe aluksi tuntuukin viattomalta verrattuna Brunettin aikaisempiin rikostapauksiin.

Minulle Brunetti-dekkareiden viehätys perustuu pitkälti venetsialaismiljöön ja Brunettin sosiaalisten verkostojen kuvaamiseen. Pidän myös paikoin viipyilevästä kerronnasta, joka ilmenee esimerkiksi Brunettin havaintoina kotikaupunkinsa maisemista ja rakennuksista.

Lainaa vain (Renate Dorrestein)

Jostain syystä olen viime aikoina lukenut samalta kirjailijalta kirjoja kaksittain! Hollantilaisen Renate Dorresteinin tuotannosta esittelen nyt samalla kertaa kaksi teosta: romaanit Lainaa vain ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.

Pojallani on ...-teos on näistä kahdesta vanhempi (2006). Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että pojasta ei kerrota tarinassa oikeastaan muuta kuin että hän elää toistaiseksi Australiassa ja hänellä on tyttöystävä. Muutoin teoksen tapahtumat sijoittuvat Hollantiin, Amsterdamin liepeille.

Tarinan päähenkilö on 50-vuotias Heleen, joka pyörittää miehensä Peterin kanssa jouluruusuja kasvattavaa puutarhayritystä. Australiassa oleilevan esikoisen, Stormin, lisäksi perheeseen kuuluu 13-vuotias eläinrakas pikkusisko Lizzy.

Eräänä iltapäivänä Heleen saa puhelinsoiton äitinsä ystävättäreltä Ellyltä, joka on löytänyt  80-vuotiaan Margrietin sekavassa tilassa tämän kotoa. Seuraavat puoli vuotta ovat Heleenin elämässä yhtä hullunmyllyä. Aivoinfarktin saaneelle äidille pitäisi löytää sopiva hoitokoti, vaikka äiti ei itse ymmärrä, miksei hän voi asua kotonaan. Afasia on vienyt äidiltä kyvyn tuottaa ymmärrettäviä lauseita, joten kommunikoiminen on vaikeaa.

"Äiti ei päästänyt minua helpolla. Kun tulin Aurinkokumpuun, yhdeksän kertaa kymmenestä hän odotti minua huoneessaan täysin valmiina kotiinlähtöön, kaappi tyhjä, alusvaatteet pinoissa sängyllä, valokuvat poissa seiniltä, toalettipussin vetoketju suljettu. Herran tähden, hän kiljaisi hillittömästi heti minut nähdessään, vihdoinkin, vihdoinkin! Hänen leuastaan riippui pitkä sylkirihma, hiukset olivat kampaamatta, mutta hän oli yhtäkkiä nainen, jolla oli päämäärä. Hurjasti elehtien hän sopersi: Avantoon. Takaisin avantoon."

Käy ilmi, että Margriet ei ollut koskaan ollut lapsilleen erityisen hoivaava äiti. Heleen oli jopa kokenut äidin hävenneen häntä ruman paloarven takia, jonka äiti itse oli hänelle aiheuttanut. Luultavasti tästäkin syystä Heleenin oli vaikea asettua hoivaajan asemaan suhteessa äitiinsä. Margrietin puhekyvyn menetyksestä seuraa myös se, että kaikki menneisyydessä selvittämättä ja hampaankoloon jääneet asiat jäävät lopullisesti puhumatta.

Sairastuneen äidin lisäksi parisuhde (liian) ymmärtäväisen Peterin kanssa sekä teini-ikäisen Lizzyn viehtymys itseään rutkasti vanhempaan mieheen tuottavat Heleenille lisää harmaita hiuksia.

Teoksessa käsitellään siis perhesuhteita: eri-ikäisten vanhempien ja lasten välisiä suhteita, parisuhteita, sisarussuhteita.

Kirjasta muualla: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2011/09/renate-dorrestein-pojallani-on.html

Lainaa vain (2009) on myös eräänlainen perhetarina. Tässäkin päähenkilö on noin 50-vuotias nainen, Nettie, joka huolehtii aivovaurion saaneesta tyttärenpojastaan Igorista. Nettie samoin kuin hänen tyttärensä ovat saaneet ainokaiset lapsensa hyvin nuorina, joten Igorilla on ikäeroa mummonsa kanssa vain reilut 30 vuotta. Igor saa toisinaan raivokohtauksia ja  hänen on vaikea nimetä tunteitaan, joten sosiaalisissa suhteissa riittää haasteita.

Igor on työssä suojatyökeskuksessa, Nettie siivoaa rautatieaseman vessoja. Heidän elämänsä kulkee kutakuinkin rauhallista uomaa, kunnes Igor tapaa lähimarketin pihalla asunnottomien lehteä myyvän Lisan. Pian tutustumisensa jälkeen nuoret löytävät puistosta  vauvan (!) ja ottavat sen mukaansa. Kolmikko majoittuu Nettien ja Igorin asuntoon eikä Nettiellä ole aavistustakaan siitä, että vauva ei olekaan Lisan. Kunnes...

Tarinaa lukiessa tulee mieleen, että ehkä näemme toisissa ihmisissä sellaista, mitä olemme tottuneet näkemään itsessämme. Nettie uskoi Lisan olevan nuori yksinhuoltajaäiti, koska oli itsekin ollut sellainen.  Lisan ja vauvan myötä Nettie myös saa itselleen "kokonaisen" perheen, jollaista hänellä ei aikuisiällään koskaan ole ollut ja iloitsee siitä. Lisa kuitenkin väsyy omatekoiseen kotileikkiinsä, ja sitten vauvakin pitäisi palauttaa oikeille vanhemmilleen.

Tässä tarinassa on myös tummia sävyjä: Igorin äidille, Jolielle, ei ole käynyt elämässä hyvin.

Renate Dorresteinin teosten päähenkilöillä, Heleenillä ja Nettiellä,  on jotakin yhteistä. Kumpikin suhtautuu hädänalaisessa asemassa olevaan sukulaiseensa velvollisuudentuntoisesti.


Naisten motiivit ovat kuitenkin erilaiset. Heleen auttaa äitiään, vaikkei ole itse saanut lapsena kaipaamaaansa hoivaa eikä Heleenillä tunnu olevan lämpimiä tunteita äitiään kohtaan. Heleenin velvollisuudentunto on kuitenkin vahva ja hän myös säälii äitiään. Nettie puolestaan on syvästi kiintynyt tyttärenpoikaansa Igoriin ja toivoo tälle hyvää. Nettie myös luultavasti potee huonoa omaatuntoa suhteessa tyttäreensä, joten hän haluaa onnistua tyttärenpoikansa kanssa, vaikka haasteita totisesti riittääkin.

"Minä menen pakkaamaan, Igor sanoo. Nettie seuraa poikaa häkeltyneenä. Hän jää seisomaan ovenpieleen ja katselee sanattomana, kuinka tämä taittelee touhukkaasti paitojaan ja asettelee niitä laukkuun. Hänen päässään käynnistyy vaimea surina, joka peittää alleen kaikki muut ajatukset. Igor omilla jaloillaan. Siitä hän on aina haaveillut, mutta tällä tavalla siitä ei tule mitään. Hänen on pakko heittää kapuloita rattaisiin."

En oikein osaa sanoa, millaisen kuvan teokset antavat hollantilaisesta yhteiskunnasta. Kummankin tarinan fokus on aika lailla henkilökohtaisessa maailmassa. Palvelukotikuvaukset ovat herkullisia, mutta samantapaisia maailmoja voisi löytyä Suomestakin. Huumeongelma on Lainaa vain -teoksessa näkyvästi esillä.

Lainaa vain -nimi luo intertekstuaalisen viittauksen Maaritin tunnetuksi tekemään samannimiseen lauluun. Laulussa korostetaan sitä, kuinka lapsi on vanhemmillaan vain lainassa " - -oot lainaa mulle hetkisen". Romaanin nimi saa tässä valossa ironisen vivahteen, sillä Nettie kokee saaneensa Igorin myötä elämänmittaisen velvollisuuden. Pojan itsenäistyminen on pitkän tien päässä, jos sielläkään.

Hollanninkielinen alkuteos on nimeltään "Is er hoop", mikä suoraan käännettynä tarkoittaa "toivoa on".

Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä (Virpi Hämeen-Anttila)

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja Yön sydän on jäätä (2014), Käärmeitten kesä (2015) ja uusimpana Kuka kuolleista palaa (2016) vievät lukijan aivan toisenlaiseen maailmaan kuin useimmat nykysuomalaiset dekkarit. Hämeen-Anttilan teokset sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin, jossa elämä vaikuttaa  nykyistä vaarallisemmalta ja nuoren valtion kasvukivut näyttäytyvät poliittisena levottomuutena.

Teosten päähenkilö on eräänlainen herrasmiessalapoliisi Karl Axel Björk, joka liikkuu taustansa vuoksi sujuvasti yhteiskunnan eri kerroksissa. Lakimies Kalle Björk on päivätyössä sisäasiainministeriössä, mutta avustaa vapaa-ajallaan poliisia, erityisesti parasta ystäväänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmania.

Yön sydän on jäätä -teoksessa selvitellään pääasiassa Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyneen kuolleen miehen tapausta, mutta mukana on myös kieltolain mukanaan tuomaa tohinaa sekä poliittisia jännitteitä vain muutama vuosi aiemmin käydyn  sisällissodan jäljiltä. Käärmeitten kesässä ratkaistavana on myrkytysmurhien sarja.

Molemmissa lukemissani dekkareissa keskeisessä osassa on myös päähenkilön yksityiselämä, joka on melko monimutkaista ja siksi kiinnostavaa. Kalle Björkillä on hiukan traumaattinen suhde lapsuudenperheeseensä. Toisaalta hänellä olisi paljonkin vientiä naismaailmassa, mutta hänen tuntuu olevan vaikea päättää, mitä oikeastaan haluaa. Vaihtoehtoina kun ovat suomalaisen älymystöperheen nuori Ida, hienostunut suomenruotsalainen Lisbet ja salaperäinen, venäläistaustainen Elena.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät perinteisistä dekkareista ja joita 1920-luvun ajankuva kiinnostaa. Helsinkiä kuvataan teoksessa varsin tarkasti. Onpa kirja etu- ja takaliepeessä kartatkin, joihin on merkitty tarinan tärkeimmät tapahtumapaikat. Teos antaa 1920-luvun Helsingistä monikulttuurisen kuvan, kuten jo Björkin naisystävien taustoistakin voi päätellä. Lisäksi Hämeen-Anttila antaa henkilöidensä käyttää omalle yhteiskuntaluokalleen ja yhteisölleen kuuluvaa kieltä. Ehkä hauskin esimerkki on Kalle Björkin apulainen, nuori kengänkiillottajapoika Frans Valkama:

  " Kyylat painu niihin toisiin mestoihin. Fundeerasin, että jonkun pitäis tulla jelppiin teitäkin. Kun te sanoitte, että gubbe on vaarallinen."

Lisää lukukokemuksia:

https://kirjanpauloissa.blogspot.fi

http://nuorenopettajattarenkirjablogi.blogspot.fi/

Kaikki se valo, jota emme näe (Anthony Doerr)

Kuka,missä ja milloin?

Ajallisesti tarina alkaa vuodesta 1934 ja kestää toisen maailmansodan päättymiseen asti, vuoteen 1945. Lopussa tehdään vielä kaksi aikasiirtymää: 1970-luvulle ja vuoteen 2014.

Teoksessa on kaksi tarinalinjaa.Toinen kertoo ranskalaisesta sokeasta tytöstä, Marie-Lauresta,joka elää isänsä kanssa ensin Pariisissa ja sodan sytyttyä siirtyy sukulaistensa luo Saint Malon pikkukaupunkiin Bretagneen. Marie-Lauren isän työpaikka on Pariisin luonnontieteellinen museo, joka ympäristönä tulee sokealle Marie-Laurellekin hyvin tutuksi. Lähtiessään Bretagneen isä saa museosta mukaansa arvoesineen, josta huolehtiminen määrittää isän ja Marie-Lauren kohtaloa ratkaisevalla tavalla.

Toinen tarina kertoo saksalaisesta Werneristä, joka asuu sisarensa kanssa orpokodissa keskellä saksalaista kaivosaluetta, Zollvereinissa. Werner on lahjakas poika, joka oppii rakentamaan radion romusta ja kuuntelee sisarensa Jutan kanssa lyhytaaltolähetyksiä lastenkodin ullakkohuoneessa. Korjattuaan paikallisen silmäätekevän Herr Siedlerin radion, Werner saa mahdollisuuden lähteä kouluun ja välttää näin joutumasta 15-vuotiaana kaivokseen töihin.  Koulussa opiskellaan Wernerin rakastamia luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta koulu on myös sotilasoppilaitos, jonka kurinpitomenetelmät ovat vähintäänkin pöyristyttäviä.

Sodan jatkuessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lopulta kohtaavat. Enempää juonipaljastuksia en halua tehdä.

Mitä jäi mieleen?
Doerrin teos on hieno tarina: vaikuttava, jännittävä, kaunis ja tavallaan uskottavakin - ainakin psykologisen kuvauksen osalta.  Romaanin luvut ovat lyhyitä, joskus vain kahden sivun mittaisia.  Luvut on nimetty sisältönsä mukaan: "Hän ei palaa", "Syksy", "Pikku talo", "Keuhkokuume". Lukujen nimeäminen johtuu ehkä siitä, että näkökulma Marie-Lauren ja Wernerin tarinoiden välillä vaihtelee vähän väliä. Nimettyjen lukujen avulla on  helpompaa seurata tarinan kulkua.

Kirjailijan tyyli on hyvin kuvailevaa, ja eri aisteja hyödyntävää, mikä tekee ainakin omasta mielestäni tekstistä helpommin samaistuttavan. Marie-Laure on sokea, joten ympäristöä havainnoidaan hänen näkökulmastaan ja näin ollen on tietysti luonnollista, että muut aistihavainnot kuin näkeminen korostuvat.

"Autot roiskuttavat kaduilla vettä, sulavesi lorisee puroina; hän erottaa, miten lumi rasahtelee ja ropsahtelee puiden oksilta. Hän haistaa kasvitieteellisen puutarhan setrit neljänsadan metrin päässä. Tässä kohtaa metrojuna kiitää jalkakäytävän alla; tuolla on quai Saint-Bernard. Tässä kohtaa taivas aukenee, ja hän kuulee oksien naksahtelun: tuolla on se kapea puutarha-alue Paleontologian osaston takana. Tämän siis täytyy olla quain ja rue Cuvierin kulma."

Minua puhutteli myös romaanin kuvaus sodasta. Tulin ajatelleeksi, miten erilainen kokemus toinen maailmansota on ollut eri puolilla Eurooppaa. Suomessa sota käytiin rintamalla, ja siviilien uhkana olivat pommitukset. Keski-Euroopassa sen sijaan valloittajat vaihtuivat, vastarintaliikkeet toimivat ja ainakin Doerrin esittämän kuvauksen perusteella tuntui olevan vaikeaa tietää, keneen saattoi luottaa. Vihollinen saattoi asua naapurissa.

Sota myös asetti ihmiset epäinhimillisiin tilanteisiin, joissa tavalliset sotilaat tai siviilitkin joutuivat päättämään toisten ihmisten elämästä. Koneiston osaksi joutuminen hävitti myös ihmisen oikeuden ohjailla omaa elämäänsä. Tätä korosti erityisesti Wernerin tarina natsiarmeijan radistina.

Romaanista on kirjoitettu monissa kirjablogeissa. Tässä pari linkkiä:

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi
http://kirjasfaari.fi/
https://www.lukulamppu.fi/

Koiran elämää - Parhaat koirakertomukset

Koiran elämää -teos koostuu useista 10-20 sivun mittaisista, pääosin fiktiivisistä kertomuksista, jotka kaikki kertovat koirista, niiden elämästä ja myös niiden omistajista.

Kirjassa on yhteensä 23 kertomusta, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Kirjoittajia ovat esimerkiksi James Herriot, Rudyard Kipling ja Virginia Woolf. Kirja on julkaistu englanniksi vuonna 1990 ja suomeksi vuonna 1993.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Gerard Durrell, joka toteaa esipuheensa lopuksi näin: "Uskon tämän kirjan osoittavan, miten tavattoman monitahoisia ja kiehtovia eläimiä koirat ovat. Lukekaapa ja nauttikaa näistä tarinoista, jotka kuuluvat koiratarinoiden parhaimistoon."

En oikein tiedä, onko kirjallisuudessa genreä nimeltä "koiratarinat", mutta mitenkään muuten kertomuksia olisi vaikea kuvailla.
Tarinoiden tapahtumaympäristöt ovat anglosaksisessa maailmassa, joko Britanniassa tai Pohjois-Amerikassa. Osa kertomuksista sijoittuu 1900-luvun varhaisemmille vuosikymmenille, osa myöhemmille. Useimmiten näkökulma on koiran omistajan, mutta onpa joukossa sellainenkin tarina, jossa kertojana on koira: Rudyard Kiplingin Aarteenetsijän kertoja on tryffelikoira Teem, joka yrittää saada omistajansa ymmärtämään, että hänellä on rahanarvoinen taito: tryffelisienten löytäminen metsästä.

Kenelle voi suositella?

Koiran elämää ei ole satukirja, joten sen kohderyhmä tuskin on pikkulapset. Itselleni tulee tarinoista mieleen James Herriotin eläinlääkärimuistelmat ja Sesse Koiviston Korkeasaaren eläintarhan eläimistä kirjoittamat kirjat, kuten Eläintarha olohuoneessamme tai Tarinoita eläinten saarelta. Voin suositella kirjaa lukijalle, joka pitää koirista ja haluaa lukea hyväntahtoisia ja liikuttaviakin tarinoita koiran ja ihmisen välisestä ystävyydestä. Itse en lukenut kirjaa kerralla, vaan se viihtyi yöpöydälläni jonkun aikaa, ja luin koiratarinoita aina silloin, kun halusin rauhoittua ja saada hyvän mielen.

Dr. Mumbai (Jukka Behm)

Kuka ja missä?

Dr. Mumbai on yhdenpäivänromaani. Heti alkuun on sanottava, että tarinassa kuvatun päivän tempo ja tapahtumakirjo vastannee noin viikkoa tavallisen tallaajan elämästä.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä asuva intialaissyntyinen lastenpsykiatri Satish Rao. Hänen elämäntilanteensa on lievästi sanottuna kaoottinen. Satish on uusperheen isä, mitä hän yrittää kovasti salata Suomeen yllätysvierailulle saapuneelta äidiltään. Satishin suomalainen avovaimo on viimeisillään raskaana, ja lisäksi vaimon sisar lähettelee Satishille eroottissävyisiä vihjeviestejä.

Lastenpsykiatrin asiakkaat ovat oma lukunsa. Heitä hän terapoi yksityisellä lääkäriasemalla. Satish Rao on myös kirjoittanut lastenkasvatusta käsittelevän kirjan, jossa hän kritsoi suomalaisten kasvatusnäkemyksiä. Joku lähettelee pitkin päivää tappouhkauksia Satishin sähköpostiin- ehkäpä hänen näkemyksistään kimmastuneena. Uhkausten motiivista  tai viestien lähettäjästä Satish ei kuitenkaan ole varma.

Tarinassa kuvatun päivän iltana hän on menossa suoraan tv-lähetykseen keskustelemaan. Eikä siinä vielä kaikki...

Lukukokemus

Päähenkilö on sympaattinen, ja hänen hengästyttävä elämänrytminsä saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Satishin esittämä kritiikki suomalaisten lastenkasvatuskäytännöistä on osuvaa. Lukijana mietin, haluaako kirjailija Satish Raon suulla kritisoida suomalaisten kasvatusarvoja vai haluaako hän vain luoda mahdollisuuden herkulliseen dialogiin, jota Satish joutuu käymään muun muassa avopuolisonsa eli oman lapsensa tulevan äidin kanssa.

"Mikä unohtui?" Satish kysyi, mutta pojat olivat livistäneet jo olohuoneeseen, arvatenkin peliensä ääreen.
"Tämä on koti", Satish korotti ääntään. "Eikä mikään viihdekeskus."
"Älä huuda", huusi Jonna.
"Lapsille kuuluu kotityöt", Satish sanoi. "Edes murokuppien palautus."
"Juu", sanoi Jonna, ja katsoi Satishia ensimmäistä kertaa aamun aikana huvittuneena. "Et sinäkään tehnyt lapsena mitään. Teillä oli palvelija."
"No", sanoi Satish. "Se on eri asia."

Tiivistetysti voisi sanoa, että jos (uus)perhe-elämän kuviot ja kultturien väliset erot kiinnostavat, kirja ei taatusti tuota pettymystä. Naseva dialogi ja toiminnalliset tilanteet tuovat mieleen, että romaanin pohjalta saisi tehtyä myös elokuvakäsikirjoituksen.

Huomionarvoista

Teos on voittanut kustannusosakeyhtiö Tammen vuonna 2007 järjestämän Vuosi Suomessa -romaanikilpailun. Dr Mumbai on käännetty ainakin ruotsiksi.

Kirjailija Jukka Behm on julkaissut myös seuraavat romaanit: Matkoilla (2009), Lahjoja norsujumalalle (2013) sekä Viallinen valkaisuvoide (2016). Kirjailijan kotisivuilla esitellään hänen tuotantoaan, ja kirjoista on myös pienet lukunäytteet
http://www.jukkabehm.com/