Kompromissi (Sergei Dovlatov)

 

Kuka, missä, milloin?

Sergei Dovlatovin autofiktiivisen romaanin päähenkilö on toimittaja nimeltä Sergei Dovlatov, joka kirjoittaa juttuja Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen äänenkannattajalehtiin, Sovetskaja Estonijaan, Molodjoz Estoniihin ja Vetserni Talliniin 1970-luvun puolivälin Tallinnassa. 

Toimittaja Dovlatov kirjoittaa monenlaisista aiheista, esimerkiksi ratsastajista, kaupungin 400 000:nnen asukkaan syntymästä, palkitusta lypsäjästä, alkoholistien lääkintäaseman asiakkaista ja sosialistisen työn sankarin hautajaisista. Hän myös tekee radioon juttusarjaa "mielenkiintoisista ihmisistä", joiden mielipiteiden on kuin onkin mukailtava vallanpitäjien näkemyksiä. 

Jokaisen luvun aluksi toimittajan tekeillä oleva juttu esitellään lyhyesti eräänlaisena puffina. Tämän jälkeen kuvaillaan toimituksessa tilanne, jossa jutun teko annetaan Dovlatoville tehtäväksi. Yleensä hän ottaa mukaansa myös valokuvaajan, joka on (toimittaja Dovlatovin tavoin) varsin viinaanmenevä. Kaikkiin juttukeikkoihin liittyy juopottelua ja välillä tuntuu, että fokus onkin siinä, mistä saadaan hankittua tarpeeksi juotavaa. 

Taustatietoa

Wikipedian mukaan  reaalimaailman Dovlatov oli opiskellut suomen kieltä Leningradin yliopistossa vuosina 1959 -1962 ja asunut Virossa vuosina 1972 - 1975. Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1978 neuvostokriittisyytensä vuoksi, ja hän päätyi asumaan Yhdysvaltoihin.

Mikä kiinnitti huomiota?

Kompromissi-romaanin henkilögalleria on pääosin Viron venäläisväestöä. Lukijana tuntui hämmästyttävältä, miten täysin venäläiskuplassa he, siis myös journalistit,  tuntuivat elävän. Ihan kuin virolaisia, heidän kieltään ja ennen neuvostoaikaa ollutta historiaa ei olisi ollut olemassakaan. 

Teoksen juopottelukuvaukset alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa. Ehkä juopotteluun oli osasyynä oman työn valheellisuus: lehti- ja radiojutuissa asiat oli esitettävä aina neuvostojärjestelmää suosivassa valossa, ja joskus tämä edellytti suoranaista valehtelua. Tähän kai teoksen nimikin viittaa?

Paratiisilinnut (Mara Zalite)

 

Kuka, missä ja milloin?

Kymmenvuotias Laura-tyttö perheineen on palannut joitain aikoja sitten Siperiasta, karkotuksesta, takaisin kotikyläänsä Latviaan. Eletään 1960-luvun kolhoosikylässä Latvian maaseudulla. 

Tarinassa on ulkopuolinen kertoja, mutta tapahtumat ja tilanteet kuvataan Lauran näkökulmasta. Ja tapahtumia tosiaan riittää. Lapset leikkivät omia leikkejään paitsi silloin, kun päätyvät kolhoosin lapsiprikaatiin tekemään aikuisten apuna kananrehua. Työhön pitää kunnon neuvostokansalaisten tottua jo pienestä pitäen! 

Aikuisilla on monenlaisia huolia, ja ajan ilmapiiri sisältää myös  ristivetoa. Ulospäin on näytettävä kunnon (neuvosto)kansalaiselta, mutta vanhan Latvian ajan kansallishenki, jota yritetään piilotella kuin sadun lampun henkeä konsanaan, pääsee näkyville aika ajoin. Erityisesti Lauran Mamma edustaa vanhan ajan ihmisiä, jonka kuullen ei sovi esittää pioneereissa opittuja neuvostofraaseja. Lampun hengen lisäksi myös pullon henki  kyläilee monissa perheissä. 

Siperiassa eletty aika on jättänyt Lauran perheeseen traumoja, joita kukin sulattelee tavallaan. Kotimaahan pääsy ja läheisten kanssa eläminen, vaikkakin uudessa, epämiellyttävässä järjestelmässä, lohduttaa ihmisiä, mutta on oltava varovainen, ettei päästä suustaan vääriä asioita väärässä paikassa.

"Äiti haluaa salata jotakin Lauralta. Lauran itsensä tähden? Isäkään ei halua kertoa kaikkea loppuun asti. Laura haluaa salata, että hän on kuuluut, mitä vanhemmat puhuvat. Kaikki haluavat salata kaikilta vierailta ihmisiltä, millaista Siperiassa on oikeasti ollut." 

Mitä jäi mieleen?

Kuvaus lasten työprikaatista on surkuhupaisa. Lapset ovat lapsia kaikkina aikoina, joten vastuullinen kanojenhoito saattoi muuttua yhtäkkiä munasodaksi, josta palattiin kotiin tukka ja vaatteet tahmassa. Lauran kotikylän värikäs väki hämmästytti ja ilahdutti.

Mietin myös, saako noin vinksahtaneessa yhteiskuntajärjestyksessä eläminen ihmisistä jollain lailla inhimillisempiä toisiaan kohtaan, kun kaikki joutuvat tavalla tai toisella elämään yhteiskunnan outoja odotuksia väistellen. 

Muuta

Paratiisilinnut valittiin ilmestymisvuonnaan (2018) Latvian parhaaksi proosateokseksi. Perheen vaiheista kerrotaan myös aiemmin ilmestyneessä romaanissa Viisi sormea. Molemmat teokset ovat osittain omaelämäkerrallisia. 

Uppiniskaisuuden kronikka (Jaan Kross)

Krossin teosta voisi ehkä nimittää jonkinasteiseksi luku-urakaksi, sillä siinä on 1221 sivua!

Käytin teoksen lukemiseen lähes koko kesän - tosin niin, että luin samalla tai välillä muutaman muunkin kirjan, jotka on esitelty blogin edellisissä postauksissa.

Teos sijoittuu ajallisesti 1500- luvun puolivälin tienoilta 1600 -luvun taitteeseen eli se kuvaa noin viittäkymmentä vuotta. Fyysinen miljöö on pääasiassa Tallinna, mutta päähenkilön nuoruuden aikana oleillaan Saksassa, ja toisinaan vieraillaan myös Viron maaseudulla.

Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilö on kirkkoherra Balthasar Russow. Jännitettä tarinaan syntyy siitä, että Balthasar on ajurin poika Tallinnan Kalamajasta, kun taas monet yhteiskunnan yläoksilla istuvista ovat saksalaista syntyperää. Balthasaria ei täysin hyväksytä hänen "hevostallinhajuisen" syntyperänsä takia.

Tarinan alussa Balthasar, Palle, on koulupoika, joka myöhemmin lähetetään Saksaan opiskelemaan. Kotiin palattuaan hän toimii pappina ja lopulta tulee nimitetyksi Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherraksi. Naimisiin hän ehtii kolmasti; 1500 -luvun vitsaus, rutto, vie Balthasarilta ensimmäisen vaimon ja kaksi lasta. Toinen vaimo kuolee saatuaan keskenmenon.

Balthasar kokee sielunpaimenen rooliakin tärkeämmäksi Tallinnan kronikan kirjoittamisen. Kronikan julkaisu kokee kuitenkin paljon vastustusta, koska on selvää, että siitä käy ilmi asioita, jotka eivät ole eduksi valtaapitäville.

1200-sivuisesta teoksesta on vaikea sanoa tiiviisti mitään kovin tyhjentävää. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:
- Liivinmaan eli nykyisten Baltian maiden alueen valtioiden rajat ovat olleet 1500-luvulla melkoisessa käymistilassa.
- Intressiristiriidat aateliston + porvareiden (saksalaisten) ja tavallisen väen  (virolaisten) välillä olivat suurempia kuin Suomessa aateliston ja tavallisen kansan.
- Ankarista sääoloista huolimatta Tallinnasta kuljettiin meritse niin Suomeen ja Ruotsiin kuin Keski-Eurooppaakin.
- Kirkon asema ihmisten elämässä oli huomattava.
- Inhimilliset toiveet ja tarpeet olivat 1500-luvun eläjillä kovin samankaltaisia kuin nykyihmisilläkin.

Kenelle suosittelen?

Jos Viron historia kiinnostaa, Balthasar Russowin tarina kannattaa lukea. Historiallisia tapahtumia kuvataan kiinnostavasti yksilön näkökulmasta. Tallinnan kaupunki kivimuureineen ja kujineen on myös näkyvästi esillä. Balthasar Russow on sitäpaitsi historiallinen henkilö. Teoksen lopussa on kattavasti kerrottu sekä Russowista että Jaan Krossin tavasta käsitellä Russowin henkilöä romaanissaan.

Ei, ei ja vielä kerran ei (Nina Lykke)

Kuka, missä, milloin?

Ihan lyhyesti: oslolainen viisikymppinen pariskunta elää 2000-luvulla aineellisesti yltäkylläistä mutta sisällöltään kovin onttoa elämää. Opettajana työkentelevä Ingrid ja ministeriön osastonjohtajaksi äskettäin ylennetty Jan pyörivät kumpikin omilla kiertoradoillaan, ja pariskunnan yhteiselämä koostuu lähinnä tottumuksen tuomista rutiineista.

Jan tapaa työpaikallaan itseään viisitoista vuotta nuoremman Hannen, jonka kanssa aloittaa suhteen. Suhde tietysti paljastuu Ingridille.

Kiinnostavaa tarinassa on henkilöiden suhtautuminen ihmissuhdesolmuunsa. Erityisesti Ingrid onnistuu yllättämään lukijan. Loppuratkaisu - vaikka onkin osin avoin - on todentuntuinen.

Mitä jäi mieleen?

Tarinassa kertoja vaihtuu, eli tilannetta kuvaillaan sekä Ingridin että Janin ja Hannen näkökulmista. Tämä lisää tarinan uskottavuutta ja moniulotteisuutta. Kirjan nimi jäi itselleni kuitenkin vähän mysteeriksi. Viitataanko sillä kenties Ingridin pyrkimyksiin pyristellä irti odotuksemukaisesta elämästä?

Teoksen pohjavire ei ole erityisen humoristinen, mutta siinä on joitakin koomisia hahmoja ja dialogeja. Ingridillä ja Janilla on ystäväpariskunta, joka riitelee jatkuvasti vieraiden läsnä ollessa. Pariskunta luo tragikoomisen kontrastin Janiin ja Ingridiin, jotka eivät oikeastaan riitele, vaikka heillä on elämän perustuksia järisyttävä ihmissuhdekriisi meneillään. Janin keskustelu psykologin kanssa huvittaa lukijaa: Jan olettaa saavansa suoria vastauksia ongelmaansa, mutta psykologi lähinnä esittää Janille kysymyksiä. Keskustelu ajautuu oudoille urille, ja lopulta Jan poistuu tuohtuneena vastaanotolta.

Matkalukemisina dekkareita

 Kesälomamatkalla luin kolme dekkaria. Minulle uusi tuttavuus oli virolaisen Indrek Harglan apteekkari Melchior, joka selvittää murhia 1400-luvun Tallinassa. Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja sekä Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka ovat itsenäisiä teoksia, joskin apteekkarin yksityiselämä tuntuu ehkä loogisemmalta, jos teokset lukee ilmestymisjärjestyksessä.

Ollaan siis keskiaikaisessa Tallinnassa, jossa kirkko  luostareineen ja säätyjako ohjaavat ja määrittävät ihmisten elämää. Itsenäisenä ja arvostettuna ammattinsa harjoittajana Melchior liikkuu sujuvasti monenlaisten ihmisten parissa ja saa tietoonsa asioita, jotka auttavat häntä murhien ratkaisemisessa. Koin ympäristön ja rakennusten kuvauksen paikoin turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta tarkoitus lienee luoda mahdollisimman todenmukaista ajankuvaa. Tallinnan kävijöille teos antaa perspektiiviä kaupungin ja sen asukkaiden menneisyyteen.

Melchior on hahmona melko sympaattinen ja uskottava, vaikkei ainakaan itselleni erityisen samaistuttava. Hercule Poirot´maiseen tyyliin hän kokoaa lopuksi kaikki asianosaiset yhteen tilaan ja kertoo, kuka heistä on syyllinen ja millä peruteella hän on näin päätellyt.

Melciorin (ja hänen poikansa) seikkailujen kiinnostavuutta minulle lisäsi se, että oma matkamme suuntautui teoksissa kuvattuihin maisemiin, Pohjois-Saksaan ja Baltiaan.

Alan Bradleyn Flavia-dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin tässä blogissa. Kuolleet linnut eivät laula -teos on sarjan kuudes osa. Tässä teoksessa Flavian kiipeilyonnettomuudessa noin kymmenen vuotta aiemmin menehtyneen äidin ruumis saadaan kotimaahan haudattavaksi. Ja pakko sanoa, että ruumisarkun saavuttua asemalle tarina muuttuu aivan poskettomaksi!

(Nyt seuraa juonipaljastuksia!)  Flavian äiti, Harriet, on ollut toisen maailmansodan aikaan salaisissa valtakunnan tason tehtävissä Kaukoidässä, jossa hänet kuitenkin on murhattu. Flavia yrittää  herättää jäätyneen äitinsä ruumista henkiin siinä tietenkään onnistumatta ja saa samalla selville tärkeän johtolangan äitinsä murhaajasta.

Tarinan edetessä käy ilmi, että kymmenvuotiasta Flaviaa on salaisesti valmisteltu pikkulapsesta lähtien vastaavanlaisten suurten ja salaisten valtiolle tärkeiden tehtävien suorittajaksi. Tässä kohden alkoi lukijana ihan oikeasti harmittaa, sillä Flavian kemistin kyvyt ovat toki jo aiemminkin koetelleet uskottavuuden rajoja, mutta tämän jälkeen teokset voi huoletta luokitella jonkinlaiseksi rikosfantasiaksi. Harry Potter on saanut naispuolisen vastineen!
Kiinnostavaa ja kuitenkin aidontuntuista teoksessa on brittiläisen tapaetiketin kuvaus ja - totta kai - lapsen suunnaton kaipaus menetettyä äitiään kohtaan.

Kosken kahta puolta (Jari Järvelä)

Kuka, missä, milloin?

Romaanissa 7-vuotias Jari-poika elää kaksi kesäpäivää kahdessa mummilassaan. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtuma-aika on vuosi 1977. Mummit asuvat samalla paikkakunnalla, mutta eivät ole juuri tekemisissä keskenään ennen kuin romaanin viimeisessä luvussa istuvat Jarin ylioppilasjuhlissa pihakiikussa vierekkäin.

Mummien lapsuudenperheet ovat eläneet vuoden 1918 tapahtumat eri puolillla, toinen punaisten, toinen valkoisten. Lapsuudenaikaiset sotakokemukset ovat pitäneet heidän maailmansa erillään - vaikka sitten onkin käynyt niin,että heidän lapsensa ovat rakastuneet ja perustaneet perheen.

Kirjan kertojana on pääasiassa Jari, mutta välillä kertojina ovat Mummit, Aino ja Sofia,  lapsina. Näin sotatilanteita tarkastellaan lapsen näkökulmasta. Jarin mielikuvitusmaailmassa Mummien kertomukset alkavat elää. Hän esimerkiksi leikkii Vilho-pojan kanssa, joka surmattiin Aino- Mummin kotipihaan vuonna 1918.

Kenelle voi suositella?

Jos vuoden 1918 tapahtumien tarkastelu eräänlaisesta ruohonjuuriperspektiivistä kiinnostaa, Järvelän teos kannattaa lukea. Romaani myös osoittaa, kuinka pitkät jäljet sotatapahtumilla on ihmisten elämässä.

Pieni elämä (Hanya Yanagihara)

Miksi tämä teos?

Pieni elämä sai julkisuutta suomalaisissa tiedotusvälineissä, kun toukokuisten jääkiekon MM-kisojen aikaan Suomen joukkueen maalivahti Kevin Lankinen ilmoitti lukevansa kyseistä kirjaa.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006122053.html
Lankisen suositus on saanut aikaan ruuhkaa kirjastojen varausjonoihin sekä liikettä kirjakauppojen hyllyille, sillä kirjan painos on loppumassa kustantajalta.

Tarina jatkui vielä niin, että itse kirjailija Yanagihara lähetti suomalaisen kustantajansa kautta  Kevin Lankiselle kirjeen, jossa kiitteli tätä maanmiestensä lukuharrastuksen edistämisestä!
https://www.is.fi/mmkiekko/art-2000006129921.html

Koulussamme on opiskelijoina jonkin verran  jääkiekkoa harrastavia nuoria, joten ajattelin lukea kirjan sillä mielellä, että voisin ehkä (Kevin Lankiseen tukeutuen) suositella kirjaa heille.

Kuten edellä linkatussa Hesarin artikkelissa todetaan, teos ei ole mikään hyvän mielen opus, vaikka sen takakansitekstissä esiintyvätkin sanat "hauska", "sydän" ja "ystävyys".

Lyhyesti jotakin

Pieni elämä -teoksen päähenkilö on Jude, nuori mies, jota on käytetty lapsuudessa ja nuoruudessa järkyttävällä ja kammottavalla tavalla seksuaalisesti hyväksi. Kirjan nykyhetkessä asiat ovat kuitenkin paremmin: Judella on ympärillään ymmärtävä ja lämminhenkinen ystäväjoukko, oikeastaan perhe, joka parhaansa mukaan tukee häntä ja yrittää päästä selville häntä painavasta taakasta. Jude välttelee viimeiseen asti menneisyytensä paljastamista, sillä hän ei usko läheistensä kestävän totuutta. Hän myös koko ajan epäilee, että ei ole ansainnut ystäviensä arvostusta ja rakkautta. Tarina on todella surullinen, sillä lopultakaaan Juden ei voi sanoa toipuvan traumoistaan - pelot ja muistot seuraavat häntä vuosikymmenten ajan.

Tapahtumat sijoittuvat etupäässä New Yorkiin, taiteilijoiden ja älymystön elämänpiiriin. Jude on karusta lapsuudestaan huolimatta opiskellut lakimieheksi ja hänen ystävänsä ovat taiteilijoita, näyttelijöitä ja lääkäreitä.

Mitä ajattelin?

Tarina on paitsi surullinen myös ahdistava. Ainakin minulle se viestii, että lapsuudessa perusteellisesti murrettua sielua ei enää saa ehjäksi ymmärtävä ja luja rakkauskaan. Ja paha ei tässä tosiaankaan saa palkkaansa.
En usko, että suosittelen teosta kenellekään siksi, että kuuluisa jääkiekkoilija on lukenut sen. Jos joku haluaa lukea pahuuden musertavasta voimasta ja ymmärtää, miksi turvallinen lapsuus on jokaiselle tärkeä, kirjan voi lukea.