Pobeda 1946 (Ilmar Taska)

Kuka ja missä?

Sodanjälkeisessä Tallinnassa elää perhe, jonka isä pysyttelee piilossa, äiti on koko ajan huolestunut ja pikkupoika leikkii halkopinon päällä linja-auton kuljettajaa. Lähistöllä liikkuu tuliterä Pobeda (vau!), jonka kuljettaja käy juttusille pojan kanssa. Eipä aikaakaan, kun tuo mukava setä saa tietää kodin takahuoneessa piileskelevästä isästä. Sitten isä viedäänkin mustalla pakettiautolla pois, ja äiti ja poika jäävät kahdestaan. Tai melkein kahdestaan, sillä sedällä tuntuu olevan asiaa myös äidille.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkiselvittelyistä Virossa. Tarinassa kuvattu aika vaikuttaa kaoottiselta. Viron turvallisuuspalvelu vangitsee itsenäisyysliikettä lähellä olleen kansalliskomitean jäseniä - siinä sivussa varmaan muitakin epäluotettaviksi tai kansanvihollisiksi luokiteltuja virolaisia. Vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja karkotukset ovat jokapäiväisiä asioita. Samaan aikaan maahan lappaa tulijoita Neuvostoliiton muista osista. Kaikille ei ole asuntoja, joten tulijoita sijoitetaan tavallisten virolaisten koteihin. Pojan tädin kotiin esimerkiksi sijoitetaan Keski-Aasiasta kotoisin oleva perhe.

Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että kirjassa on kaksi tarinalinjaa, joista toisessa käy hyvin ja toisessa käy huonosti. Pojan ja hänen vanhempiensa kohtalo on surullinen ja jää osin avoimeksi. Tädin käy paremmin.

Erityistä

Klassisella musiikilla ja oopperalibretoilla on osansa tarinassa. Pojan täti Johanna on oopperalaulaja, joka käy kirjeenvaihtoa englantilaisen miehensä kanssa. Koska sensuuri on voimassa, verhoaa Johanna sanottavansa  vertauskuvallisesti oopperalibrettoja apuna käyttäen.

Toinen erityinen asia on, että vain Johannasta ja tämän miehestä Alanista käytetään nimiä. Muut henkilöt ovat poika, äiti (sisko), isä ja mies. Onko tällä valinnalla haluttu korostaa henkilöiden kasvottomuutta? Osoitetaan, että surulliset ja epäoikeudenmukaiset kohtalot olivat monien osa sodanjälkeisessä Virossa.

Heksingin Sanomien arvostelu teoksesta.

Värittömän miehen vaellusvuodet (Haruki Murakami)

Kuka ja missä?

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias japanilaisinsinööri, joka suunnittelee työkseen rautatieasemia. Hän harrastaa uimista ja rentoutuu katselemalla rautatieasemien väenpaljoutta ja lähteviä junia. Tsukurun elämä on lukijan silmin rauhallista ja no, ehkä jotenkin tapahtumaköyhääkin.

Lukioikäisenä Tsukurulla oli ollut tiivis viiden hengen ystäväjoukko. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä Tsukuru suljettiin varoittamatta ja selityksittä ystäväryhmän ulkopuolelle. Tarinan nykyhetkessä Tsukuru elää Tokiossa, mutta on alun perin toisesta kaupungista, Nagoyasta, kotoisin.

Mitä tapahtuu?

Tsukuru alkaa tyttöystävänsä Saran aloitteesta selvittää, miksi ystävät aikanaan hylkäsivät hänet. Kuten arvata saattaa, menneisyydestä löytyy melkoinen likaämpäri, jonka sisällöstä  Tsukurulla ei ole ollut aavistustakaan. Vyyhtiä selvitellessään Tsukuru matkustaa Suomeen, jossa menneisyyden möröistä eniten tietävä Eri nykyisin asuu.

Miksi kirja kannatti lukea?

Murakamin teoksia tunteville se lienee itsestään selvää: Kirjan tunnelma on murakamimaiseen tapaan haikea, viipyilevä ja paikoin mystinenkin. Tosin tässä teoksessa ei ollut rinnakkaistodellisuuksia eikä yliluonnollisia elementtejä, kuten esimerkiksi teoksissa Kafka rannalla ja 1Q84. Japanilaisen elämäntavan lisäksi teoksessa viehättää myös mielenmaisemien kuvaaminen. Tsukurun tapauksessa menneisyys vaikutti nykyisyyteen eikä hän ollut oikein koskaan päässyt jaloilleen tultuaan nuorena torjutuksi. Lopulta näkyy valoa, vaikka tarinan lopetus jääkin avoimeksi.

Suomalaista lukijaa tietysti myös kiinnostaa japanilainen kuvaus suomalaisesta kesämökkielämästä ja kesäisestä Helsingistä. Tunnistettavia, täytyy myöntää.