Kuolema ei ole lasten leikkiä (Alan Bradley)

Kuka, mitä ja missä?

Flavia de Luce on 11-vuotias harrastajakemisti, joka ratkoo kotikylässään ja sen liepeillä tapahtuvia murhia. Kuolema ei ole lasten  leikkiä (The Weed that Strings the Hangman's bag, 2010) on sarjan toinen osa. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä yhdeksän osaa.

Flavia asuu isänsä, kahden sisarensa ja lähes perheenjäseniksi katsottavien apuihmisten kanssa viisikymmenluvun englantilaisessa maalaismiljöössä, vanhassa ja rapistuvassa kartanossa. Flavia on perheen nuorin ja hiukan syrjitty lapsi, jonka äiti on kuollut Flavian ollessa vielä pieni.

Flavia on kuitenkin erityisen älykäs ja sanavalmis tyttö, joka pikkuvanhaan tyyliin haluaisi aikuisten kohtelevan häntä vertaisenaan.

Kirjan asetelma tarjoaa siis aineksia Agatha Christiestä Harry Pottereihin. Myös englantilaiset maalaiskylät ja kartanot on nähty jo moneen kertaan tv-sarjoissa ja elokuvissa. Siitä huolimatta Flavian maailma on kovin puoleensavetävä ja koukuttavakin!

Kirjassa on murha-aiheesta huolimatta paljon huumoria. Flavian tapa ratkaista rikosta pohjautuu paitsi kemiallisin metodein selvitettyihin johtolankoihin myös hänen tarkkoihin huomioihinsa kylän ihmisten välisistä suhteista. Ainakin minua hymyilyttää, kun luen Flavian paikoin sarkasmin sävyttämiä huomioita aikuisista.   

Mutta itse tarinaan. Flavian kotikylän hautausmaan nurkalla nukketeatterin auto hajoaa ja auton korjausta odotellessa nukketeatterilaiset lupautuvat pitämään esityksen kyläläisille seurakuntatalossa.  Viattomalta ja iloiselta vaikuttava tapahtuma päättyy kuitenkin murhaan, jota Flavia sitten alkaa ratkoa. Nukketeatterin auto ei ollutkaan kylässä sattumalta. Menneisyyden luurangot niin sanotusti valtaavat näyttämön, ja samalla ratkeaa myös kylässä viisi vuotta aiemmin tapahtunut selittämättömältä vaikuttanut kuolemantapaus. Bravo Flavia!

Erityistä

Kirjassa on aika paljon viittauksia  kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen ja jopa sävellyksiin. Flavia on ikäisekseen sangen sivistynyt ja tuntee sekä brittiläistä että muuta maailmankirjallisuutta.
Bradleyn kieli ja tyyli  on kuvailevaa ja jollain tavalla kepeää. Sen välittymisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Laura Beckille.

"Isä ja Felicity-täti etummaisina ja Dogger viimeisenä päässään musta knalli me rönsyilimme kuten aina yhtenä jonona peltojen halki kuin ankat matkalla lammikkoon. Meitä ympäröivä vehreä maaseutu näytti aamuvalaistuksessa yhtä vanhalta ja muuttumattomalta kuin Constablen maalauksessa - -."

Kustantajan sivuilta (Bazar) löytyy tieto, että Flaviasta on tekeillä myös tv-sarja. 
                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                      

Paratiisi (Tõnu Õnnepalu)

Kenelle?

Parasta sanoa heti, että Õnnepalun Paratiisi-kirja ei ole erityisen helppolukuinen! Vaikka lukija olisi lähtökohtaisesti kiinnostunut Virosta ja virolaisuudesta, Paratiisin portit eivät avaudu helposti.

Romaani ei sisällä tarinaa, vaan koostuu pikemminkin kertojan mielenmaisemien kuvailusta. Läpi teoksen kertoja pääasiassa muistelee menneitä. Muistelmat kohdistuvat paikkaan (Hiidenmaa), henkilöihin ja aikakauteen (Neuvostoliiton romahduksen ja sitä seuranneen uuden itsenäisyyden alkuaika). Hiidenmaalainen saaristomiljöö on koko ajan vahvasti mukana - tästä voi saada kiinni myös ulkopuolinen virolaisympäristöissä viihtyvä ulkomaalaislukija.

Mitä?

Kirjan tapahtumat - jos sellaisia oikeastaan on - sijoittuvat Hiidenmaalle. Teos on eräänlainen kirje. Ensimmäinen luku alkaa näin: "Nyt olenkin täällä kirjoittaakseni Sinulle Paratiisista, ja minulla on aikaa seitsemän päivää, niin kuin Jumalalla oli hänen luodessaan maailmaa - -."

Kerronnassa vilahtelevat lampaiden hoito, aidanseipäiden teko, baarireissu neuvostovalmisteisella Zigulilla, mereltä nouseva usva, hiekkadyynit ja "lengollaan olevat männyt". Henkilöitä on useita, mutta he ovat eräänlaisia taustahahmoja kertojan kuvailemassa maailmassa, jossa ihmiset tulevat ja menevät. Kerrontahetkellä vaikuttaa siltä, että useimmat ovat menneet - osa kirkkomaan multiin, osa jonnekin muualle.

"Jos hyvin vanhoja ihmisiä ei olisi, emme saisikaan tietää, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, kaikissa valtioiden katoamisissa ja paikkojen muuttumisissa ja siinä, että mikään ei mene aivan niin kuin on suunnitellut. Sillä kaikki menee loppujen lopuksi vielä paremmin. Loppujen lopuksi."

Kirjan suomennoksen takakannessa mainitaan, että teoksesta on Virossa muodostunut monelle lähes kulttikirjan kaltainen teos. Siitä on kotimaassaan otettu useita painoksia.

Hiidenmaalle matkaa suunnittelevan ei kannata hankkia Paratiisia matkaoppaaksi, mutta teos antaa suomalaislukijalle kuvaa aikakaudesta, joka Suomessa näytti kovin erilaiselta.

Tuglas-seuran sivuilla on tätä tekstiä perusteellisempi kuvaus teoksesta.

Leijuva poika (John Boyne)

Kuka, mitä?

Leijuva poika on satu. Sen päähenkilö on kymmenvuotias poika nimeltä Billy Brocket. Billy asuu perheineen Sydneyssä, ja tarinan voisi ajatella sijoittuvan nykyaikaa lähellä olevaan aikakauteen.

Billy on leijunut syntymästään saakka - painovoimalait eivät siis koske häntä. Normaaliutta ihannoiville vanhemmille Billyn eriskummallisuus on liikaa. Kun he lopulta lakkaavat uskomasta siihen, että pojasta voisi tulla niin sanotusti normaali, he päättävät tyhjentää Billyä aloillaan pitävän hiekkarepun ja lähetää hänet leijumaan maailman ääriin.

Enempiä juonipaljastuksia välttääkseni en kerro, mihin tuulet Billyn kuljettivat. Nuoremmat lukijat saattavat kiinnnostua seuraamaan Billyn matkaa karttakirjan lehdiltä, ja tarinaa seuratessa voi tosiaan oppia maantieteestä ja ilmavirtauksista jotakin.

Billyn matkallaan kohtaamista ihmisistä useimmat ovat normeista poikkeavia, eri tavoilla haavoittuneita tai haavoitettuja, mutta ystävällisiä tapauksia, joiden kokemuksia vasten Billy (ja samalla lukija) peilaa omaa elämäntilannettaan.

Vertauskuvallisella tasolla Leijuva poika kertoo tietenkin erilaisuuden hyväksymisestä. Kuinka vanhemmat ja sisarukset hyväksyvät lapsen, joka tarvitsee erityistä huomiota selviytyäkseen yhteisössään? Kuinka muista perustavanlaatuisesti poikkeava yksilö hyväksyy itsensä?

Saduissa henkilöt eivät yleensä muutu vaan ovat tyypillisesti jonkinlaisia tyyppihenkilöitä. Leijuva poika on kuitenkin Billyn kehitystarina. Eri asia on sitten , kuinka uskottavaa on, että kymmenvuotias lapsi osaa suhtautua vanhempiensa tunnekylmyyteen niin suurisydämisesti kuin Billy Brocket.

Muuta huomionarvoista

John Boyne on kirjoittanut myös teokset Poika raidallisessa pyjamassa ja Tarkoin vartioitu talo.  Myös näissä teoksissa päähenkilönä on pieni tai nuori poika, mutta ne - vaikka satuja ovatkin - sijoittuvat historiallisesti tunnistettaviin ja kiinnostaviin konteksteihin, Hitlerin Saksan keskitysleirille ja Venäjälle viimeisen tsaariperheen elämänpiiriin.

Kenelle?

Kirjan takakannessa mainostetaan, että Billyn matkassa viihtyvät kaikenikäiset lukijat. Itse sanoisin, että ainakin Roald Dahlin teosten ystävät saattavat pitää myös tästä. Billyn ikätovereille teoksessa voi olla samaistumiskohde, ja aikuiset lukijat pääsevät miettimään omia asenteitaan. Kuinka erilainen on liian erilainen? Kuinka paljon oman lapsen erilaisuus tai erityisyys määrittää vanhempia? Billyn tarinan myötä lukija saattaa myös päätyä perusasioiden äärelle: Millaista elämää oikeastaan haluaisin elää? Millaista elämää toivon läheisteni saavan elää?

Lempi (Minna Rytisalo)

Kuka ja missä?

Tarinan päähenkilö on Lempi -niminen nuori nainen, ja tarina sijoittuu sota-aikaiseen Lappiin. Kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen: Tarinassa on kolme kertojaa, mutta Lempi itse ei ole äänessä lainkaan. Lempin elämää kuvataan  aviomiehen, aputytön sekä kaksoissisaren näkökulmista.

Lempi menee naimisiin syrjäkylällä asuvan Viljamin kanssa ja yrittää sopeutua pientilan emännän rooliin. Sisko puolestaan seurustelee saksalaisen upseerin kanssa ja lähtee lopulta tämän mukana Saksaan. Onni ei kuitenkaan ole matkassa myötä kummallakaan siskolla.

Lukukokemus

Minusta on kiinnostavaa lukea sota-ajan elämästä kertovia tarinoita, joten aihe on  houkutteleva. Kerrontaratkaisu saa tietysti miettimään, millainen ihminen Lempi "oikeasti" oli. Jokainen kertoja kun näki hänestä eri puolen ja lukijan saama käsitys Lempistä oli osittain  ristiriitainen.

Kirjan kieli on punnittua, kuvailevaa ja vahvatunnelmaista. Pidin kyllä kirjasta, mutta jostain syystä esimerkiksi Viljamin henkilökuva ei ollut minusta ihan uskottava. En oikein osaa perustella, miksi.

Davidin uni (Anthony Doerr)

Kuka, mitä, missä?

Tarinan päähenkilö on alaskalainen hydrologi David Winkler, jonka elämää seurataan neljännesvuosisadan ajan. Kirjan suomenkielinen nimi viittaa päähenkilön outoon kykyyn nähdä enneunia onnettomuuksista ja jopa kuolemista. David näkee unen, jossa hän on edesauttamassa tyttärensä hukkumiskuolemaa. Torjuakseen mahdollisen tulevan tapahtuman, hän lähtee pois ja jättää näin vaimonsa Sandyn huolehtimaan yksin heidän yhteisestä tyttärestään, Gracesta.

David pakenee mahdollisimman kauas Alaskasta, Karibialle, jossa hän elää seuraavat kaksikymmentä vuotta hotellin yleismiehenä tietämättä, mitä vaimolle ja erityisesti tyttärelle on tapahtunut. Eräänä päivänä hän kuitenkin päättää lähteä ottamaan selvää...

Tarina on siis kertomus vanhemmuudesta, perheestä, ikävästä ja ystävyydestä. 

Erityistä

Päähenkilön äiti on suomalainen. Päähenkilö on erityisen kiinnostunut lumikiteiden rakenteesta. Kirjan kansikuva viittaakin lumikiteisiin. 

Lukukokemus

Kirja oli mukaansatempaava ja kiinnostava. Tarinan pohjavire on melankolinen, mutta loppu on tavallaan onnellinen - sillä tavalla kuin nyt perheensä hylänneen isän tapauksessa voi olla. Koska tarinan päähenkilö on luonnontieteilijä ja tapahtumapaikat vaihtelevat Alaskasta Karibianmeren saaristoon, on tekstissä paljon elävästi kirjoitettua luonnon kuvausta. 

Pobeda 1946 (Ilmar Taska)

Kuka ja missä?

Sodanjälkeisessä Tallinnassa elää perhe, jonka isä pysyttelee piilossa, äiti on koko ajan huolestunut ja pikkupoika leikkii halkopinon päällä linja-auton kuljettajaa. Lähistöllä liikkuu tuliterä Pobeda (vau!), jonka kuljettaja käy juttusille pojan kanssa. Eipä aikaakaan, kun tuo mukava setä saa tietää kodin takahuoneessa piileskelevästä isästä. Sitten isä viedäänkin mustalla pakettiautolla pois, ja äiti ja poika jäävät kahdestaan. Tai melkein kahdestaan, sillä sedällä tuntuu olevan asiaa myös äidille.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkiselvittelyistä Virossa. Tarinassa kuvattu aika vaikuttaa kaoottiselta. Viron turvallisuuspalvelu vangitsee itsenäisyysliikettä lähellä olleen kansalliskomitean jäseniä - siinä sivussa varmaan muitakin epäluotettaviksi tai kansanvihollisiksi luokiteltuja virolaisia. Vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja karkotukset ovat jokapäiväisiä asioita. Samaan aikaan maahan lappaa tulijoita Neuvostoliiton muista osista. Kaikille ei ole asuntoja, joten tulijoita sijoitetaan tavallisten virolaisten koteihin. Pojan tädin kotiin esimerkiksi sijoitetaan Keski-Aasiasta kotoisin oleva perhe.

Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että kirjassa on kaksi tarinalinjaa, joista toisessa käy hyvin ja toisessa käy huonosti. Pojan ja hänen vanhempiensa kohtalo on surullinen ja jää osin avoimeksi. Tädin käy paremmin.

Erityistä

Klassisella musiikilla ja oopperalibretoilla on osansa tarinassa. Pojan täti Johanna on oopperalaulaja, joka käy kirjeenvaihtoa englantilaisen miehensä kanssa. Koska sensuuri on voimassa, verhoaa Johanna sanottavansa  vertauskuvallisesti oopperalibrettoja apuna käyttäen.

Toinen erityinen asia on, että vain Johannasta ja tämän miehestä Alanista käytetään nimiä. Muut henkilöt ovat poika, äiti (sisko), isä ja mies. Onko tällä valinnalla haluttu korostaa henkilöiden kasvottomuutta? Osoitetaan, että surulliset ja epäoikeudenmukaiset kohtalot olivat monien osa sodanjälkeisessä Virossa.

Heksingin Sanomien arvostelu teoksesta.

Värittömän miehen vaellusvuodet (Haruki Murakami)

Kuka ja missä?

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias japanilaisinsinööri, joka suunnittelee työkseen rautatieasemia. Hän harrastaa uimista ja rentoutuu katselemalla rautatieasemien väenpaljoutta ja lähteviä junia. Tsukurun elämä on lukijan silmin rauhallista ja no, ehkä jotenkin tapahtumaköyhääkin.

Lukioikäisenä Tsukurulla oli ollut tiivis viiden hengen ystäväjoukko. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä Tsukuru suljettiin varoittamatta ja selityksittä ystäväryhmän ulkopuolelle. Tarinan nykyhetkessä Tsukuru elää Tokiossa, mutta on alun perin toisesta kaupungista, Nagoyasta, kotoisin.

Mitä tapahtuu?

Tsukuru alkaa tyttöystävänsä Saran aloitteesta selvittää, miksi ystävät aikanaan hylkäsivät hänet. Kuten arvata saattaa, menneisyydestä löytyy melkoinen likaämpäri, jonka sisällöstä  Tsukurulla ei ole ollut aavistustakaan. Vyyhtiä selvitellessään Tsukuru matkustaa Suomeen, jossa menneisyyden möröistä eniten tietävä Eri nykyisin asuu.

Miksi kirja kannatti lukea?

Murakamin teoksia tunteville se lienee itsestään selvää: Kirjan tunnelma on murakamimaiseen tapaan haikea, viipyilevä ja paikoin mystinenkin. Tosin tässä teoksessa ei ollut rinnakkaistodellisuuksia eikä yliluonnollisia elementtejä, kuten esimerkiksi teoksissa Kafka rannalla ja 1Q84. Japanilaisen elämäntavan lisäksi teoksessa viehättää myös mielenmaisemien kuvaaminen. Tsukurun tapauksessa menneisyys vaikutti nykyisyyteen eikä hän ollut oikein koskaan päässyt jaloilleen tultuaan nuorena torjutuksi. Lopulta näkyy valoa, vaikka tarinan lopetus jääkin avoimeksi.

Suomalaista lukijaa tietysti myös kiinnostaa japanilainen kuvaus suomalaisesta kesämökkielämästä ja kesäisestä Helsingistä. Tunnistettavia, täytyy myöntää.