Kantarellin kuuntelun taito (Valdur Mikita)

 

Kantarellin kuuntelun taito on eräänlainen tietokirja, jossa kirjoittaja pohtii virolaista tai vähän laajemmin ottaen itämerensuomalaista kansanluonnetta. (Kansanluonteen olemassaolosta ylipäätään voi tietysti olla monta mieltä, mutta Mikitan kuvaus on ainakin osittain uskottavaa ja tunnistettavaakin.) 

Keskeinen tarkastelunäkökulma on virolaisten suhtautuminen luontoon. Kirjan alaotsikko on "Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä", ja juuri luonto on erityisen keskeinen tekijä Mikitan esittelemässä maailmankuvassa. 

Mikitan mukaan Viron kulttuuria ovat muovanneet sekä vanhempi itämerensuomalainen että nuorempi eurooppalainen kulttuuri. Teoksessa käytetään reilusti palstatilaa näiden kulttuurivaikutusten vertailuun.

Keskeinen ajatus kirjassa on, että virolainen - tai itämerensuomalainen - ajatusmaailma eroaa monelta osin (keski)eurooppalaisesta. Tätä eroa hän kuvaa esimerkiksi näin: "Kun eurooppalaisessa ajattelussa luonnon ja kulttuurin välillä kulkee selvä raja, niin itämerensuomalaisilta tämä erottelu puuttuu. Luonto on yhtä kuin kulttuuri.  - - Laaja korpimetsä ja tyhjä merenranta ovat ugri-Virossa samanlaisia kulttuurisymboleja kuin hieno moisio Eurooppa-Virossa."

Mikita kuvaa virolaisia paitsi introverteiksi myös luontotietoisiksi ja "luonnolle herkiksi ihmisiksi". Nämä ominaisuudet ilmenvät asuinpaikkamieltymyksissä, arvomaailmassa ja tietysti suhteessa metsään. 

Teos on mielenkiintoinen, mutta ehkä omaan makuuni sisältää vähän liikaa yleistyksiä ja paikoin toistoakin. Suomalainen lukija kuitenkin todennäköisesti tunnistaa Mikitan kuvauksista itselleen tuttuja ilmiöitä. 

Kirjassa on vähän alle 200 sivua, ja luvut ovat lyhyitä. Se on siis melko nopealukuinen. Jos joku kaipaa lukupiiriinsä kirjaa, josta saa aikaan keskustelua, niin luulen, että tämä voisi olla sellainen. 

Ennen lintuja (Merja Mäki)

 

Kuka, missä, milloin?

Alli-niminen kalastajaperheen tytär Laatokalta lähtee talvisodan päätyttyä perheineen evakkoon Seinäjoelle. Aivan kuten Väylä-romaanin nimetön päähenkilö, Allikin saa kulkea evakkotaipaleensa perheen karjasta huolehtien. Lehmien ja hevosen lisäksi Allin seurana tai oikeastaan huolehdittavana on hänen raskaana oleva kälynsä.

Vaikka rauha on solmittu, epävarmuus tulevaisuudesta kalvaa Seinäjoelle päätynyttä perhettä. Kotisaareen Laatokalle on ikävä eikä kalastajan ammattia voi Pohjanmaan lakeuksilla harjoittaa. Perheen parikymppisistä kaksospojista toinen oli kaatunut sodassa eikä nuoren miniän raskaus pääty onnellisesti. 

Juonta ei kannata paljastaa enempää. Tärkein teema teoksessa lienee Allin kasvukertomus. Perheen vahvatahtoinen ja suorastaan kovasydäminen äiti haluaa päättää Allin elämän suunnasta. Hän vähättelee Allin kykyjä, osaamista ja toiveita. Tarkkasilmäinen käly ymmärtää perheen vinoutuneen valta-aseman, ja auttaa Allia huomaamaan oman vahvuutensa ja tarpeellisuutensa.

Miltä sota seurauksineen näyttää teoksessa?

Tarinassa on yllättävän paljon samankaltaisia elementtejä kuin edellisessä postauksessa esitellyssä Rosa Liksomin Väylässä. Nuori naispäähenkilö on tarinan minäkertoja. Huomion kohteena ovat evakot eivätkä sotatapahtumat. Ennen lintuja -teoksen nykyhetkessä tykit ovat suurimman osan ajasta jo vaienneet, ja sodan jälkiselvitteyt ovat esissä. Tärkeä miljöö on seinäjokelainen sotasairaala, jonne Allikin päätyy "aputytöksi". Sairaalassa hoidetaan sodassa haavoittuneita,  ja sodan jäljet näkyvät sekä fyysisinä että psyykkisinä vammoina. Erityisen riipaisevalta kuulostaa lastenosasto, josta kaikkia lapsia ei haeta kotiin. 

Sodan riepottelemien ihmisten elämässä perhesuhteet läpivalaistaan. Allilla on eri isä kuin perheen muilla lapsilla. Tuomas-veli ei jaksa huolehtia omasta lapsestaan. Lydia-äiti kohtelee lapsiaan eriarvoisesti. Mitä perheestä jää jäljelle, kun ulkoiset puitteet sortuvat ympäriltä ja perheenjäsenten käsitys hyvästä elämästä suuren mullistuksen jälkeen on erilainen? 

Sen verran spoilaan juonta, että Allille käy hyvin, vaikka Laatokka vaihtuukin hiljakseen virtaavaan jokeen. 

"Isätön on kuin muuttolintu, minähän sen tiedän. Mutta riittää, jos on parvi, jossa lentää. Etkö sinäkin ajattele, ettei parven selviytymisen kannalta ole väliä mikä poikanen on kenenkin?"

Alli löytää parvensa, ja hänen siipensä suojaavat muutamaakin elämässään kolhiutunutta tai huonon lähdön saanutta kulkijaa.

Tuli vielä mieleen

Jokin aika sitten keskusteltiin julkisestikin siitä, miten sodan kuvaus on Suomessa pitkään keskittynyt rintamamiesten näkökulmaan. Nythän tilanne on jo ihan toinen! Naisia, kotirintamaa ja evakoita käsitteleviä kirjoja on viime vuosina julkaistu useitakin. Äkkisältään mieleen tulee Minna Rytisalon Lempi, Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, Rosa Liksomin jo aiemmin tässä tekstissä mainittu Väylä ja nyt Merja Mäen Ennen lintuja. Listaa voisi varmaan vielä jatkaakin. 

Väylä (Rosa Liksom)

 

Kuka, missä, milloin?

Teini-ikäinen nimettömäksi jäävä tyttö lähtee evakkomatkalle Lapin sodan jaloista kotitilansa karja mukanaan. Ruotsin puolelle suuntaavat myös naapuritilan naiset ja keskenkasvuinen poika lehmineen. Yhdessä taitetaan tietymättömiä taipaleita ja ylitetään Väylä, joka todellisuudessa lienee Tornionjoki, sodan ja rauhan rajajoki. 

Tytön huolena on karjan lisäksi raskaana oleva äiti, jonka mielenterveys ei ole parhaalla mahdollisella tolalla. Äiti on lähtenyt matkaan jo aiemmin, ja kun karja on lopultakin saatu turvalliseen paikkaan, alkaa tarinan b-osa, äidin etsiminen ja monimutkaiseksi osoittautuvan ihmissuhteen perkaaminen. 

Vaikka Ruotsi on turvallinen paikka, näyttäytyvät sodan rujot kasvot myös siellä. Karanteenileireille kootut suomalaiset kärsivät kylmästä, nälästä ja pelosta, eikä kuolema ole harvinainen vieras sielläkään, vaikka näkymiä paremmasta elämästä silloin tällöin vilahtaakin. 

Teoksessa ei taideta mainita yhtään paikannimeä. Puhutaan kylistä, metsistä, selkosista ja muista maisemaan ja maastoon liittyvistä paikoista. Kirjan sisäkannessa on käsin piirretty kartta, josta näkee, miten mutkainen ja monivaiheinen tytön matka lopulta oli. 

Erityistä

Minäkertoja, tyttö, kertoo tarinan vahvalla Tornionjokilaakson murteella. 

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharsoon ja kohta alko tihuuthamaan jäähilheistä vettä."

Ensi alkuun murre hidasti lukemista, mutta kun siihen tottui, se pikemminkin vei mennessään ja innosti lukemaan tarinaa eteenpäin. 

Tornionjokilaaksolaisen luonnon kuvaus on valtavan hienoa ja yksityiskohtaista. Luonto ja muu ympäristö nähdään päähenkilön silmiin, ja tarinan edetessä käy ilmi, että tyttö on kiinnostunut paitsi lähiympäristössään olevasta luonnosta myös elämän suuremmasta mittakaavasta. Tytön setä on selvittänyt tytölle maailmankaikkeuden syntyä, planeettojen sijaintia sekä maapallon muinaishistoriaa. Vaikeina hetkinään tyttö peilaa omia kokemuksiaan maailmankaikkeuden suuriin tapahtumiin ja saa näin mielensä rauhoittumaan kuoleman ja kurjuuden tullessa liian lähelle. 

Myös lehmät kuvataan persoonina samoin kuin tytön karanteenileirillä seurakseen saama rotta, Aikili. 

Jaakobin portaat (Joel Haahtela)

 Kuka, missä, milloin?

   

 Yliopiston kirjallisuuden laitokselta sopimattoman suhteen takia potkut saanut opettajamies matkustaa pikakomennuksella Helsingistä Jerusalemiin pitämään huolta psykiatriseen sairaalaan joutuneesta veljestään, Iljasta. Veljen päästyä pois nimettömäksi jäävä veljes päätyy itsekin hetkeksi samalle osastolle. Sitten he palaavat yhdessä takaisin kotiin. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan.

Siinä tiivistetysti teoksen juoni, mutta tapahtumasarjan kuvaus ei oikeastaan kerro tärkeimmästä, teoksen tunnelmasta, juuri mitään. 

Haahtelamaisesti päähenkilö on mies, jonka kerrontahetken elämä on jollain lailla sekaisin ja menneisyydessä on koettu menetys. Jaakobin portaiden päähenkilön äiti on kuollut varhain, ja matka Jerusalemiin on tavallaan äidin tai äidin muiston etsintämatka. 

Teoksen nimi viittaa myyttiin, jossa Jaakob näki unessaan portaat, joita myöten hyvyys kulkee. Sekä Ilja että poikien merimiespappina toiminut isoisä ovat etsineet kumpikin vuorollaan myyttisiä portaita. 

Kenelle suosittelen?

Pienoisromaani sopii lukijalle, joka ei häiriinny siitä, että tarinan niin sanottu ratkaisu jää lukijan oman tulkinnan varaan. Kertomuksessa on myös mystinen pohjavire. Jotain tapahtuu - mutta ovatko tapahtumat silmin nähtävää todellisuutta vai päähenkilön mielessä syntyviä yhteyksiä ja oivalluksia. 

Itselleni Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat aina olleet lukuelämyksiä, mutta elämyksen ydintä on jostain syystä vaikea pukea sanoiksi tai lukusuositukseksi. Teokset koskettavat minussa jotain  henkilökohtaista, jonka voi kokea, mutta jota on vaikea selittää. 

"Äiti oli siinä. Ja minä olin siinä, olemisen reunalla. Hän katsoi minua joka pyörähdyksellä. Samalla kuitenkin mietin missä minä oikeastaan olin, ja pikku hiljaa ymmärsin olevani äidin rakkaudessa, mitenkään muuten en osannut asiaa selittää. Olin rakkaudessa, jonka äiti oli jättänyt maailmaan. Tuo rakkaus pystyi ottamaan minkä muodon tahansa, se saattoi liikkua ajassa ja muuttua myös paikaksi."

Päivi Röppäsen kritiikissä (10.1.2022, kultuuritoimitus.fi) kuvataan Jaakobin portaiden symboliikkaa ja kieltä osuvasti.

Talon tytär (Anne B. Ragde)

 

Kuka, missä ja milloin?

Nelikymppinen Torunn asuu sukutilallaan Norjassa. Tila on vuosien saatossa nähnyt monenlaista, ja nyt on Torunnin vuoro tehdä tilasta itselleen mieluinen. Realiteetit on kuitenkin huomioitava, sillä hän hoitaa myös sedältään perimäänsä hautaustoimistoa. Näin ollen hautauspalvelun arkkuvarasto on sijoitettu tilan latoon. 

 Torunnin nykyhetken elämäntilanne on seurausta monimutkaisesta tapahtumasarjasta, jonka lopputuloksena etelänorjalainen eläinlääkärin apulainen on päätynyt  ottamaan hoitoonsa suvun maatilan Trondheimin lähistöllä. 

Torunnin suvun tarina on vähintäänkin erikoinen, ja perhekuviota selvitellään  Berliininpoppelit-sarjan aiemmissa osissa. 

Tässäkin osassa viihdytään Neshovin suvun vielä elossa olevien, kuluneesti sanottuna värikkäiden persoonien parissa.

Teos on ilmestynyt norjaksi vuonna 2019, ja se sijoittuu nykyaikaan. 

Talon tyttäressä ihmissuhteet ovat keskeisessä osassa: sukulais-, ystävyys-, ja rakkaussuhteet. Äiti suuttuu sukunimen vaihtamisesta, homosuhteessa elävän sedän suurperhe kyläilee, isoisä nillittää lipputangon jalustasta. Lisäksi entinen miesystävä tuo porsaita hoitoon ja papinkaavussa tavattu yksinhuoltajaisä herättää Torunnin piilevän romantiikan ja läheisyyden kaipuun. 

Mikä jäi mieleen?

Tarina on mukaansatempaava, joten erityistä huomioitavaa löytyy ehkä yksityiskohdista. Torunnin sedän elämänkumppani Krumme on loistava kokki, ja kuvaukset hänen keittiövelhoilustaan ovat innostavia. 

Koiranomistajana kiinnitin myös huomiota Torunnin ja hänen Anna-huskynsa suhteen kuvaamiseen.  Anna on rakas seuralainen ja oikeastaan Torunnin elämänkumppani. Toki sen alkukantaiset vaistot herättävät hiukan huolta lukijassa, sillä Torunn päästää pienet tyttöpossut juoksentelemaan Annan koira-aitaukseen! Paitsi ihmissuhteita, teos käsittelee mielestäni myös ihmisten suhtautumista eläimiin. 

Muuta

Talon tyttären takakannessa sanotaan, että se on sarjan päätösosa.  Harmi. Torunnin ja muiden Neshovien vaiheisiin kannattaa tutustua teosten ilmestymisjärjestyksessä, mutta sarjan kirjat on luettavissa myös itsenäisinä kokonaisuuksina. Sarjan kaikki teokset ovat Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt, Perintötila, Elämänrakentajat ja viimeisimpänä Talon tytär. 

Kompromissi (Sergei Dovlatov)

 

Kuka, missä, milloin?

Sergei Dovlatovin autofiktiivisen romaanin päähenkilö on toimittaja nimeltä Sergei Dovlatov, joka kirjoittaa juttuja Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen äänenkannattajalehtiin, Sovetskaja Estonijaan, Molodjoz Estoniihin ja Vetserni Talliniin 1970-luvun puolivälin Tallinnassa. 

Toimittaja Dovlatov kirjoittaa monenlaisista aiheista, esimerkiksi ratsastajista, kaupungin 400 000:nnen asukkaan syntymästä, palkitusta lypsäjästä, alkoholistien lääkintäaseman asiakkaista ja sosialistisen työn sankarin hautajaisista. Hän myös tekee radioon juttusarjaa "mielenkiintoisista ihmisistä", joiden mielipiteiden on kuin onkin mukailtava vallanpitäjien näkemyksiä. 

Jokaisen luvun aluksi toimittajan tekeillä oleva juttu esitellään lyhyesti eräänlaisena puffina. Tämän jälkeen kuvaillaan toimituksessa tilanne, jossa jutun teko annetaan Dovlatoville tehtäväksi. Yleensä hän ottaa mukaansa myös valokuvaajan, joka on (toimittaja Dovlatovin tavoin) varsin viinaanmenevä. Kaikkiin juttukeikkoihin liittyy juopottelua ja välillä tuntuu, että fokus onkin siinä, mistä saadaan hankittua tarpeeksi juotavaa. 

Taustatietoa

Wikipedian mukaan  reaalimaailman Dovlatov oli opiskellut suomen kieltä Leningradin yliopistossa vuosina 1959 -1962 ja asunut Virossa vuosina 1972 - 1975. Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1978 neuvostokriittisyytensä vuoksi, ja hän päätyi asumaan Yhdysvaltoihin.

Mikä kiinnitti huomiota?

Kompromissi-romaanin henkilögalleria on pääosin Viron venäläisväestöä. Lukijana tuntui hämmästyttävältä, miten täysin venäläiskuplassa he, siis myös journalistit,  tuntuivat elävän. Ihan kuin virolaisia, heidän kieltään ja ennen neuvostoaikaa ollutta historiaa ei olisi ollut olemassakaan. 

Teoksen juopottelukuvaukset alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa. Ehkä juopotteluun oli osasyynä oman työn valheellisuus: lehti- ja radiojutuissa asiat oli esitettävä aina neuvostojärjestelmää suosivassa valossa, ja joskus tämä edellytti suoranaista valehtelua. Tähän kai teoksen nimikin viittaa?

Paratiisilinnut (Mara Zalite)

 

Kuka, missä ja milloin?

Kymmenvuotias Laura-tyttö perheineen on palannut joitain aikoja sitten Siperiasta, karkotuksesta, takaisin kotikyläänsä Latviaan. Eletään 1960-luvun kolhoosikylässä Latvian maaseudulla. 

Tarinassa on ulkopuolinen kertoja, mutta tapahtumat ja tilanteet kuvataan Lauran näkökulmasta. Ja tapahtumia tosiaan riittää. Lapset leikkivät omia leikkejään paitsi silloin, kun päätyvät kolhoosin lapsiprikaatiin tekemään aikuisten apuna kananrehua. Työhön pitää kunnon neuvostokansalaisten tottua jo pienestä pitäen! 

Aikuisilla on monenlaisia huolia, ja ajan ilmapiiri sisältää myös  ristivetoa. Ulospäin on näytettävä kunnon (neuvosto)kansalaiselta, mutta vanhan Latvian ajan kansallishenki, jota yritetään piilotella kuin sadun lampun henkeä konsanaan, pääsee näkyville aika ajoin. Erityisesti Lauran Mamma edustaa vanhan ajan ihmisiä, jonka kuullen ei sovi esittää pioneereissa opittuja neuvostofraaseja. Lampun hengen lisäksi myös pullon henki  kyläilee monissa perheissä. 

Siperiassa eletty aika on jättänyt Lauran perheeseen traumoja, joita kukin sulattelee tavallaan. Kotimaahan pääsy ja läheisten kanssa eläminen, vaikkakin uudessa, epämiellyttävässä järjestelmässä, lohduttaa ihmisiä, mutta on oltava varovainen, ettei päästä suustaan vääriä asioita väärässä paikassa.

"Äiti haluaa salata jotakin Lauralta. Lauran itsensä tähden? Isäkään ei halua kertoa kaikkea loppuun asti. Laura haluaa salata, että hän on kuuluut, mitä vanhemmat puhuvat. Kaikki haluavat salata kaikilta vierailta ihmisiltä, millaista Siperiassa on oikeasti ollut." 

Mitä jäi mieleen?

Kuvaus lasten työprikaatista on surkuhupaisa. Lapset ovat lapsia kaikkina aikoina, joten vastuullinen kanojenhoito saattoi muuttua yhtäkkiä munasodaksi, josta palattiin kotiin tukka ja vaatteet tahmassa. Lauran kotikylän värikäs väki hämmästytti ja ilahdutti.

Mietin myös, saako noin vinksahtaneessa yhteiskuntajärjestyksessä eläminen ihmisistä jollain lailla inhimillisempiä toisiaan kohtaan, kun kaikki joutuvat tavalla tai toisella elämään yhteiskunnan outoja odotuksia väistellen. 

Muuta

Paratiisilinnut valittiin ilmestymisvuonnaan (2018) Latvian parhaaksi proosateokseksi. Perheen vaiheista kerrotaan myös aiemmin ilmestyneessä romaanissa Viisi sormea. Molemmat teokset ovat osittain omaelämäkerrallisia. 

Uppiniskaisuuden kronikka (Jaan Kross)

Krossin teosta voisi ehkä nimittää jonkinasteiseksi luku-urakaksi, sillä siinä on 1221 sivua!

Käytin teoksen lukemiseen lähes koko kesän - tosin niin, että luin samalla tai välillä muutaman muunkin kirjan, jotka on esitelty blogin edellisissä postauksissa.

Teos sijoittuu ajallisesti 1500- luvun puolivälin tienoilta 1600 -luvun taitteeseen eli se kuvaa noin viittäkymmentä vuotta. Fyysinen miljöö on pääasiassa Tallinna, mutta päähenkilön nuoruuden aikana oleillaan Saksassa, ja toisinaan vieraillaan myös Viron maaseudulla.

Uppiniskaisuuden kronikan päähenkilö on kirkkoherra Balthasar Russow. Jännitettä tarinaan syntyy siitä, että Balthasar on ajurin poika Tallinnan Kalamajasta, kun taas monet yhteiskunnan yläoksilla istuvista ovat saksalaista syntyperää. Balthasaria ei täysin hyväksytä hänen "hevostallinhajuisen" syntyperänsä takia.

Tarinan alussa Balthasar, Palle, on koulupoika, joka myöhemmin lähetetään Saksaan opiskelemaan. Kotiin palattuaan hän toimii pappina ja lopulta tulee nimitetyksi Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherraksi. Naimisiin hän ehtii kolmasti; 1500 -luvun vitsaus, rutto, vie Balthasarilta ensimmäisen vaimon ja kaksi lasta. Toinen vaimo kuolee saatuaan keskenmenon.

Balthasar kokee sielunpaimenen rooliakin tärkeämmäksi Tallinnan kronikan kirjoittamisen. Kronikan julkaisu kokee kuitenkin paljon vastustusta, koska on selvää, että siitä käy ilmi asioita, jotka eivät ole eduksi valtaapitäville.

1200-sivuisesta teoksesta on vaikea sanoa tiiviisti mitään kovin tyhjentävää. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:
- Liivinmaan eli nykyisten Baltian maiden alueen valtioiden rajat ovat olleet 1500-luvulla melkoisessa käymistilassa.
- Intressiristiriidat aateliston + porvareiden (saksalaisten) ja tavallisen väen  (virolaisten) välillä olivat suurempia kuin Suomessa aateliston ja tavallisen kansan.
- Ankarista sääoloista huolimatta Tallinnasta kuljettiin meritse niin Suomeen ja Ruotsiin kuin Keski-Eurooppaakin.
- Kirkon asema ihmisten elämässä oli huomattava.
- Inhimilliset toiveet ja tarpeet olivat 1500-luvun eläjillä kovin samankaltaisia kuin nykyihmisilläkin.

Kenelle suosittelen?

Jos Viron historia kiinnostaa, Balthasar Russowin tarina kannattaa lukea. Historiallisia tapahtumia kuvataan kiinnostavasti yksilön näkökulmasta. Tallinnan kaupunki kivimuureineen ja kujineen on myös näkyvästi esillä. Balthasar Russow on sitäpaitsi historiallinen henkilö. Teoksen lopussa on kattavasti kerrottu sekä Russowista että Jaan Krossin tavasta käsitellä Russowin henkilöä romaanissaan.

Ei, ei ja vielä kerran ei (Nina Lykke)

Kuka, missä, milloin?

Ihan lyhyesti: oslolainen viisikymppinen pariskunta elää 2000-luvulla aineellisesti yltäkylläistä mutta sisällöltään kovin onttoa elämää. Opettajana työkentelevä Ingrid ja ministeriön osastonjohtajaksi äskettäin ylennetty Jan pyörivät kumpikin omilla kiertoradoillaan, ja pariskunnan yhteiselämä koostuu lähinnä tottumuksen tuomista rutiineista.

Jan tapaa työpaikallaan itseään viisitoista vuotta nuoremman Hannen, jonka kanssa aloittaa suhteen. Suhde tietysti paljastuu Ingridille.

Kiinnostavaa tarinassa on henkilöiden suhtautuminen ihmissuhdesolmuunsa. Erityisesti Ingrid onnistuu yllättämään lukijan. Loppuratkaisu - vaikka onkin osin avoin - on todentuntuinen.

Mitä jäi mieleen?

Tarinassa kertoja vaihtuu, eli tilannetta kuvaillaan sekä Ingridin että Janin ja Hannen näkökulmista. Tämä lisää tarinan uskottavuutta ja moniulotteisuutta. Kirjan nimi jäi itselleni kuitenkin vähän mysteeriksi. Viitataanko sillä kenties Ingridin pyrkimyksiin pyristellä irti odotuksemukaisesta elämästä?

Teoksen pohjavire ei ole erityisen humoristinen, mutta siinä on joitakin koomisia hahmoja ja dialogeja. Ingridillä ja Janilla on ystäväpariskunta, joka riitelee jatkuvasti vieraiden läsnä ollessa. Pariskunta luo tragikoomisen kontrastin Janiin ja Ingridiin, jotka eivät oikeastaan riitele, vaikka heillä on elämän perustuksia järisyttävä ihmissuhdekriisi meneillään. Janin keskustelu psykologin kanssa huvittaa lukijaa: Jan olettaa saavansa suoria vastauksia ongelmaansa, mutta psykologi lähinnä esittää Janille kysymyksiä. Keskustelu ajautuu oudoille urille, ja lopulta Jan poistuu tuohtuneena vastaanotolta.

Matkalukemisina dekkareita

 Kesälomamatkalla luin kolme dekkaria. Minulle uusi tuttavuus oli virolaisen Indrek Harglan apteekkari Melchior, joka selvittää murhia 1400-luvun Tallinassa. Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja sekä Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka ovat itsenäisiä teoksia, joskin apteekkarin yksityiselämä tuntuu ehkä loogisemmalta, jos teokset lukee ilmestymisjärjestyksessä.

Ollaan siis keskiaikaisessa Tallinnassa, jossa kirkko  luostareineen ja säätyjako ohjaavat ja määrittävät ihmisten elämää. Itsenäisenä ja arvostettuna ammattinsa harjoittajana Melchior liikkuu sujuvasti monenlaisten ihmisten parissa ja saa tietoonsa asioita, jotka auttavat häntä murhien ratkaisemisessa. Koin ympäristön ja rakennusten kuvauksen paikoin turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta tarkoitus lienee luoda mahdollisimman todenmukaista ajankuvaa. Tallinnan kävijöille teos antaa perspektiiviä kaupungin ja sen asukkaiden menneisyyteen.

Melchior on hahmona melko sympaattinen ja uskottava, vaikkei ainakaan itselleni erityisen samaistuttava. Hercule Poirot´maiseen tyyliin hän kokoaa lopuksi kaikki asianosaiset yhteen tilaan ja kertoo, kuka heistä on syyllinen ja millä peruteella hän on näin päätellyt.

Melciorin (ja hänen poikansa) seikkailujen kiinnostavuutta minulle lisäsi se, että oma matkamme suuntautui teoksissa kuvattuihin maisemiin, Pohjois-Saksaan ja Baltiaan.

Alan Bradleyn Flavia-dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin tässä blogissa. Kuolleet linnut eivät laula -teos on sarjan kuudes osa. Tässä teoksessa Flavian kiipeilyonnettomuudessa noin kymmenen vuotta aiemmin menehtyneen äidin ruumis saadaan kotimaahan haudattavaksi. Ja pakko sanoa, että ruumisarkun saavuttua asemalle tarina muuttuu aivan poskettomaksi!

(Nyt seuraa juonipaljastuksia!)  Flavian äiti, Harriet, on ollut toisen maailmansodan aikaan salaisissa valtakunnan tason tehtävissä Kaukoidässä, jossa hänet kuitenkin on murhattu. Flavia yrittää  herättää jäätyneen äitinsä ruumista henkiin siinä tietenkään onnistumatta ja saa samalla selville tärkeän johtolangan äitinsä murhaajasta.

Tarinan edetessä käy ilmi, että kymmenvuotiasta Flaviaa on salaisesti valmisteltu pikkulapsesta lähtien vastaavanlaisten suurten ja salaisten valtiolle tärkeiden tehtävien suorittajaksi. Tässä kohden alkoi lukijana ihan oikeasti harmittaa, sillä Flavian kemistin kyvyt ovat toki jo aiemminkin koetelleet uskottavuuden rajoja, mutta tämän jälkeen teokset voi huoletta luokitella jonkinlaiseksi rikosfantasiaksi. Harry Potter on saanut naispuolisen vastineen!
Kiinnostavaa ja kuitenkin aidontuntuista teoksessa on brittiläisen tapaetiketin kuvaus ja - totta kai - lapsen suunnaton kaipaus menetettyä äitiään kohtaan.

Kosken kahta puolta (Jari Järvelä)

Kuka, missä, milloin?

Romaanissa 7-vuotias Jari-poika elää kaksi kesäpäivää kahdessa mummilassaan. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtuma-aika on vuosi 1977. Mummit asuvat samalla paikkakunnalla, mutta eivät ole juuri tekemisissä keskenään ennen kuin romaanin viimeisessä luvussa istuvat Jarin ylioppilasjuhlissa pihakiikussa vierekkäin.

Mummien lapsuudenperheet ovat eläneet vuoden 1918 tapahtumat eri puolillla, toinen punaisten, toinen valkoisten. Lapsuudenaikaiset sotakokemukset ovat pitäneet heidän maailmansa erillään - vaikka sitten onkin käynyt niin,että heidän lapsensa ovat rakastuneet ja perustaneet perheen.

Kirjan kertojana on pääasiassa Jari, mutta välillä kertojina ovat Mummit, Aino ja Sofia,  lapsina. Näin sotatilanteita tarkastellaan lapsen näkökulmasta. Jarin mielikuvitusmaailmassa Mummien kertomukset alkavat elää. Hän esimerkiksi leikkii Vilho-pojan kanssa, joka surmattiin Aino- Mummin kotipihaan vuonna 1918.

Kenelle voi suositella?

Jos vuoden 1918 tapahtumien tarkastelu eräänlaisesta ruohonjuuriperspektiivistä kiinnostaa, Järvelän teos kannattaa lukea. Romaani myös osoittaa, kuinka pitkät jäljet sotatapahtumilla on ihmisten elämässä.

Pieni elämä (Hanya Yanagihara)

Miksi tämä teos?

Pieni elämä sai julkisuutta suomalaisissa tiedotusvälineissä, kun toukokuisten jääkiekon MM-kisojen aikaan Suomen joukkueen maalivahti Kevin Lankinen ilmoitti lukevansa kyseistä kirjaa.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006122053.html
Lankisen suositus on saanut aikaan ruuhkaa kirjastojen varausjonoihin sekä liikettä kirjakauppojen hyllyille, sillä kirjan painos on loppumassa kustantajalta.

Tarina jatkui vielä niin, että itse kirjailija Yanagihara lähetti suomalaisen kustantajansa kautta  Kevin Lankiselle kirjeen, jossa kiitteli tätä maanmiestensä lukuharrastuksen edistämisestä!
https://www.is.fi/mmkiekko/art-2000006129921.html

Koulussamme on opiskelijoina jonkin verran  jääkiekkoa harrastavia nuoria, joten ajattelin lukea kirjan sillä mielellä, että voisin ehkä (Kevin Lankiseen tukeutuen) suositella kirjaa heille.

Kuten edellä linkatussa Hesarin artikkelissa todetaan, teos ei ole mikään hyvän mielen opus, vaikka sen takakansitekstissä esiintyvätkin sanat "hauska", "sydän" ja "ystävyys".

Lyhyesti jotakin

Pieni elämä -teoksen päähenkilö on Jude, nuori mies, jota on käytetty lapsuudessa ja nuoruudessa järkyttävällä ja kammottavalla tavalla seksuaalisesti hyväksi. Kirjan nykyhetkessä asiat ovat kuitenkin paremmin: Judella on ympärillään ymmärtävä ja lämminhenkinen ystäväjoukko, oikeastaan perhe, joka parhaansa mukaan tukee häntä ja yrittää päästä selville häntä painavasta taakasta. Jude välttelee viimeiseen asti menneisyytensä paljastamista, sillä hän ei usko läheistensä kestävän totuutta. Hän myös koko ajan epäilee, että ei ole ansainnut ystäviensä arvostusta ja rakkautta. Tarina on todella surullinen, sillä lopultakaaan Juden ei voi sanoa toipuvan traumoistaan - pelot ja muistot seuraavat häntä vuosikymmenten ajan.

Tapahtumat sijoittuvat etupäässä New Yorkiin, taiteilijoiden ja älymystön elämänpiiriin. Jude on karusta lapsuudestaan huolimatta opiskellut lakimieheksi ja hänen ystävänsä ovat taiteilijoita, näyttelijöitä ja lääkäreitä.

Mitä ajattelin?

Tarina on paitsi surullinen myös ahdistava. Ainakin minulle se viestii, että lapsuudessa perusteellisesti murrettua sielua ei enää saa ehjäksi ymmärtävä ja luja rakkauskaan. Ja paha ei tässä tosiaankaan saa palkkaansa.
En usko, että suosittelen teosta kenellekään siksi, että kuuluisa jääkiekkoilija on lukenut sen. Jos joku haluaa lukea pahuuden musertavasta voimasta ja ymmärtää, miksi turvallinen lapsuus on jokaiselle tärkeä, kirjan voi lukea.

Rajasta etelään, auringosta länteen (Haruki Murakami)

Kuka, missä, milloin?

Tarinan päähenkilö ja kertoja on nelikymppinen japanilaismies Hajime, joka asuu  kerrontahetkellä vaimonsa Yukikon ja kahden pienen tyttärensä kanssa Tokiossa. Kirjan alkupuolella Hajime kertoo lapsuudestaan ja teini-iästään. Käy ilmi, että hänellä oli  tuolloin läheinen ystävä, Shimamoto, joka on tyttö ja samalla tavoin ainut lapsi kuin Hajimekin. He olivat ystävystyessään noin 11-12 -vuotiaita ja ehtivät tuntea toisensa joidenkin vuosien ajan,kunnes Hajimen perhe muutti kauemmas ja yhteydepito vähitellen laimeni ja lopulta lakkasi kokonaan.

Hajime käy lukion, opiskelee ja valmistuu. Aikuiselämä ei kuitenkaan tunnu pääsevän vauhtiin, jos näin voisi sanoa.

"Vietin yliopistoa seuraavat 12 vuotta pettymyksen, yksinäisyyden ja hiljaisuuden keskellä. Koko sinä aikana minulla ei ollut juuri ketään, jota olisin ymmärtänyt ja joka olisi ymmärtänyt minua. Voisi sanoa, että ne olivat elämäni pakastetut vuodet."

Tavattuaan Yukikon Hajime pääsee yksinäisyydestään ja alkaa elää normaalia japanilaisen perheenisän elämää. Kaikki on hyvin - vai onko? Shimamoto ilmaantuu Hajimen elämään melko mystisenä hahmona ja mullistaa kaiken. Tarinan ydin saa pontimensa tästä ristiriidasta: Voiko toinen ihminen täyttää elämässä olevan tyhjiön? Miten kestää se, että  oma onni tekee toisesta onnettoman? Toista kohtaan voi tuntea vetovoimaa, mutta sitä on mahdotonta perustella tai selittää.

Tyypittelyä
Murakamin romaani on julkaistu japaniksi vuonna 1992, mutta se on suomennettu vasta 2017. En tunne japanilaista yhteiskuntaa niin hyvin, että osaisin arvioida teosta ajankuvana. Mitään erityisen japanilaista siinä ei mielestäni ole - ellei sellaisena pidetä järkyttävän pitkiä työpäiviä ja päähenkilön suomalaisittain katsottuna lähes täydellistä omistautumista työlleen. Myös perhe-elämä vaikuttaa melko perinteiseltä; isä tekee paljon töitä ja äiti hoitaa lapset kotona.

Nykykirjallisuudelle  tyypillisesti teos on Hajimen identiteettikuvaus ja toki eräänlainen kasvutarinakin.

Mikä jäi erityisesti mieleen?
Tarinan lopetus on mieleenpainuva. Loppuratkaisuun vaikuttaa keskeisesti henkilö, jonka ajatuksia on tarkasteltu vain Hajimen silmin, ei hänen itsensä kertomana. Lukijana jään miettimään, mitä Hajime olisi tehnyt, jos kaikki kortit olisivat olleet hänen käsissään.

Lomalukemisia

Lomareissulla sain  luettua  kolme kirjaa, jotka poikkeuksellisesti niputan yhteen postaukseen.

Teokset ovat Haruki Murakamin Sputnik, rakastettuni, Ann Cleevesin Valoisat illat ja Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta.

Valoisat illat on Shetlannisaarille sijoittuva dekkari ja myös Hylätty ranta on tavallaan jännityskirja, vaikkei varsinainen dekkari olekaan. Molemmat teokset sijoittuvat siis Brittein saarille. Murakamin teoksen tapahtumapaikat puolestaan ovat Tokio sekä nimeämätön kreikkalainen pikkusaari. Myös Sputnikia voi pitää jokinlaisena salapoliisikertomuksena, sillä teoksen nimihenkilö, oikealta nimeltään Sumire katoaa mystisesti Kreikassa jälkiä jättämättä. Sputnikissa päähuomio on kuitenkin "inhimillisen kaipuun kuvauksessa" (takakansitekstiä), katoamiseen tässä tapauksessa liity rikosta eikä kukaan kirjan henkilöistä ole poliisi tai edes yksityisetsivä.

Lyhyesti kaikista kolmesta:

Valoisat illat: Komisario Jimmy Perez alkaa selvittää taidenäyttelyn avajaisissa oudosti käyttäytyneet miehen murhaa. Tapaus paljastaa monenlaista kylässä elävien ihmisten menneisyydestä. Ollaan Shetlanninsaarilla, jossa tapahtuma-aikaan, alkukesästä on yöttömien eli valoisien öiden aika.

Sputnik, rakastettuni: Nuori tokiolainen miesopettaja rakastuu opiskelutoveriinsa, joka puolestaan rakastuu itseään reilusti vanhempaan naiseen. Naiset matkustavat Kreikkaan, jossa Sumire katoaa. Tämän jälkeen kertoja ja Sumiren rakastettu yrittävät yhdessä löytää Sumiren. Lopetus on monitulkintainen. Murakamin teosten tapaan tämäkin romaani sisältää todellisuuden tarkastelua ehkä jollain lailla maagisen realismin hengessä.

Hylätty ranta: Teos on loppua kohti synkkenevä, miltei kauhuelementtejä sisältävä romaani. Päähenkilö lähtee perheensä kanssa pääsiäisenä pyhiinvaellusmatkalle paikkaan, jossa he ovat yhdessä pienen seurakuntalaisporukan kanssa käyneet vuosia sitten aiemminkin. Kylässä on oudon synkkä ja torjuva tunnelma. Läheiseen taloon tuodaan nuori tyttö synnyttämään lasta. Päähenkilön hiukan jälkeenjääneeltä vaikuttava veli kiinnostuu tytöstä ja veljekset lähtevät tapaamaan tyttöä. Tapahtumat saavat kuitenkin synkän suunnan.

Lukukokemuksena näistä kolmesta pidin eniten Murakamista. Viipyilevä kuvaus ja erikoiset henkilöt olivat kiinostavia, vaikka filosofinen osa menikin osittain hiukan yli ymmärrykseni. Murakamin päähenkilö päämäärättömyydessään herättää minussa sympaattisia tunteita.

Hylätty ranta oli kiinnostavasti kirjoitettu ja jännite säilyi, mutta tapahtumat olivat jollain lailla inhottavia, joten tarina jätti tahmean olon mieleen. (Pitää kuitenkin sanoa, että teos palkittiin vuonna 2015 Britanniassa parhaana esikoisromaanina.)

Valoisat illat oli mielestäni ihan ok perusdekkari, ja miljöön kuvaus oli kiinnostavaa, vaikka suomalaiselle nuo valoisat yöt ovat tietysti ihan tavanomainen kokemus. Näin pari viikkoa lukemisen jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjasta ei jäänyt mitään erityistä mieleen.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Alan Bradley)

Kuka, mitä, missä?

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn kirjoittaman Flavia de Luce-sarjan kolmas teos. Koko sarja on järjestyksessä Piiraan makea maku, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Kuolleet linnut eivät laula, Nokisen tomumajan arvoitus, Kolmasti naukui kirjava kissa sekä uusimpana On hieno paikka haudan povi. 

Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Filminauha kohtalon käsissä ovat saaneet omat postauksensa tässä blogissa. 

Taustatietoja lyhyesti: Sarjan päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce, joka elää 1950-luvun Englannissa, pienen maalaiskylän liepeillä rapistuvassa kartanossa köyhtyneen aristokraatti-isänsä ja kahden sisarensa kanssa. Flavia on eräänlainen poikkeusyksilö: hän on harrastajakemisti ja käyttää tietojaan ja taitojaan kylällä ja sen liepeillä sattuvien murhatapausten tutkinnassa - omin päin, vaikka paikallinen poliisi toivoo Flavian pysyttelevän sivussa  rikostapauksista. Usein kuitenkin näyttää käyvän niin, että Flavia saa haltuunsa jotain rikostutkinnan kannalta olennaista tietoa, josta poliisikin on lopulta kiitollinen.

Tässä tarinassa kylään saapuu mustalaisnainen, joka yöpyy vankkureineen Flavian perheen mailla. Yöllä tapahtuu kuitenkin kummia: mustalaisrouvan kimppuun hyökätään ja kylällä elellyt pikkurikollinen murhataan. Kuten Kuolema ei ole lasten leikkiä -teoksessa, myös tässä tarinassa henkirikoksen selvittäminen tuo ilmi myös menneisyydessä tapahtuneen synkän teon.

Lukukokemus

Bradleyn teosten viehätys perustuu mielestäni mennen maailman brittitunnelman lämminhenkiseen kuvaamiseen - niin murhista kuin onkin kysymys.Flavian perheen lisäksi myös Bishop's Laceyn kyläyhteisö tulee lukijalle tutuksi: käydään vastahakoisen Flavian kanssa kirkkokuoron harjoituksissa ja elokuvakerhossa, ajellaan maalaisbussilla ja syödään keittäjärouvan, mrs Mulletin tekemiä "englantilaisen keittiön helmiä". Flavian tavassa tehdä huomioita ympäristöstään ja läheisistään on paljon huumoria. En ole lukenut yhtäkään sarjan kirjaa niin, etten olisi jossain vaiheessa kikattanut ääneen Flavian sanavalinnoille.

Teokset tuntuvat myös rakentavan vähän kerrassaan Flavian omaa tarinaa. Paitsi että niissä jokaisessa on erillinen murhatapaus selviteltävänä, ne kaikki paljastavat yleensä jotain uutta Flavian perheen, erityisesti kadonneen/ kuolleen äidin elämästä. Siinä mielessä kirjat kannattasi ehkä lukea oikeassa järjestyksessä. Mielestäni teoksissa rakennetaan jonkinlaista tulevaa kliimaksia Harrietin (Flavian äiti) katoamisen selvittämiseksi. Jos jotain pitäisi veikata, niin luulisin, että äiti ei olekaan kuollut, kuten Flavia tässä vaiheessa uskoo, vaan lähtenyt/joutunut jostain muusta syystä erilleen perheestään.

Hummerihaarukassa de Lucen perheen taustat tuntuivat tärkeämmältä kuin murha - sen verran keinotekoiselta henkirikos motiiveineen tällä kertaa tuntui.

Nukkekaappi (Jessie Burton)

Kuka, missä, milloin?

Nukkekaapin päähenkilö on nuori aviovaimo Petronella Oortman , jonka avioliitto amsterdamilaisen kauppiaan ja merenkulkijan Johannes Brandtin kanssa ei ole ollenkaan sellainen kuin hän odotti.

Johannes osoittautuu homoseksuaaliksi, mikä saa Nellan miettimään oman elämänsä tarkoitusta. Voiko olla vaimo ilman omia jälkeläisiä? Millaiseksi voi muodostua suhde mieheen, joka ei tunne häntä kohtaan halua?

Ollaan siis 1600-luvun Amsterdamissa, jossa eletään tiukasti yhteisön luomien raamien mukaista elämää. Homosuhteet ovat sodomiaa - ja sellaisesta voi saada kuolemantuomion.

Mikä kaappi?

Tarina on saanut nimensä nukkekaapista, kodin pienoismallista, jonka Johannes ostaa vaimolleen häälahjaksi. Brandtien kotiportaille alkaa ilmaantua paketteja, joissa on talon väkeä esittäviä miniatyyrinukkeja sekä esineitä, joilla tuntuu olevan Nellalle jokin sanoma. Kuka niitä lähettää ja miksi?
(Kirjan nimi on muuten alkukielellä The Miniaturist, joka viittaa tarinassa kovin mystiseksi jäävään  kaapin tekijään.)

Nellan epätavalliseen perheeseen kuuluu Johanneksen lisäksi tämän sisar Marin, tummaihoinen palvelija Otto sekä Cornelia -sisäkkö - ja isännän kaksi koiraa. Näistä ihmisistä tulee Nellalle tärkeitä, mutta ristiriitoja tästä joukosta ei totisesti puutu! Tarinassa ei varsinaisesti ole onnellista loppua, mutta toivonkajoa on kuitenkin olemassa viimeisten lehtien kääntyessä.

Lukukokemus

Tarina oli Burtonin Muusan tavoin erittäin mukaansatempaava ja kiinnostava. En tunne niin hyvin Alankomaiden historiaa, että voisin arvioida miljöön kuvauksen uskottavuutta, mutta ainakin minuun ajankuva upposi täysin.Uskottavuus on osin kiinnostavien yksityiskohtien ansiota. Tarinassa esimerkiksi nimetään leivonnaisia ja kuvaillaan säätilaa, talon sisustusta ja henkilöiden vaateparsia.

Erityisen kiinnostavaa on lukea maailmasta, joka poikkeaa paljon omastamme elämäntavan, arvojen ja tietysti ympäristönkin suhteen. Modernista maailmasta kertoo yksilöiden halu löytää paikkansa yhteisössä ja saada arvostusta, jota oikeasti ansaitsee. Seksuaalinen suuntautuneisuus, rasismi, naisen asema - kaikki nämä teemat ovat esillä, mutta hiukan toisenlaisessa kehyksessä kuin suomalaisessa yhteiskunnassa 2010-luvulla. Suosittelen!

Filminauha kohtalon käsissä (Alan Bradley)

Kuka, mitä, missä?

Filminauha kohtalon käsissä on samaa Flavia de Luce -sarjaa kuin blogissa aiemmin esitelty Kuolema ei ole lasten leikkiä -teos.

Päähenkilö on 11- vuotias Flavia, jonka kotikartanossa ja -kylässä sattuu ja tapahtuu. Ollaan viettämässä joulunaikaa 1950-luvun Englannissa, rapistuvassa kartanossa köyhtyneiden aristokraattien parissa. Sympaattisen ja poikkeuksellisen fiksun Flavian kotikartanoon saapuu joulunpyhiksi filmiryhmä kuuluisine näyttelijöineen tekemään elokuvaa. Flavian isä on vuokrannut kartanon elokuvantekijöille, koska tarvitsee kipeästi rahaa kartanon ylläpitokuluihin.

Kuuluisuuksista hullaantunut kylän väki rientää paikalle seuraamaan näyttelijöiden hyväntekeväisyysesitystä, ja esityksen aikana yltynyt lumimyrsky pitää huolen siitä, että kaikki joutuvat pysyttelemään kartanon kiviseinien sisällä parin vuorokauden ajan. Agathachristiemäinen brittiläisen kultakauden dekkarin asetelma on siis valmis, kun eräästä kartanon makuuhuoneesta löytyy ruumis ja kukaan murhan aikana läsnä olleista ei pääse pakenemaan paikalta. Flavia käy päättäväisesti selvittelemään asiaa.

Teoksen henkilögalleria on  pääosin tuttu muita sarjan teoksia lukeneille, eikä tässä teoksessa esimerkiksi Flavian perheenjäsenistä, isästä ja siskoista, paljastu juuri mitään uutta. Kuten Kuolema ei ole lasten leikkiä -teoksessa, myös tässä tarinassa on huumoria ja hiukan romantiikkaakin mukana. Hellyyttävää on mestarietsivä Flavian hauras usko joulupukkiin - joka tietysti brittiläiseen tapaan tulee savupiipusta.

Meidän tsaarimme väkeä (Ljudmila Ulitskaja)

Meidän tsaarimme väkeä on novellikokoelma tai kertomuskokoelma, miten vain, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Venäjällä ja Neuvostoliitossa ollaan ja henkilögalleriaan kuuluu monenmoista väkeä, enimmäkseen kaupunkiasujia. Suomalaislukijalle kokoelma tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen venäläiseen elämänmenoon, kuten muutkin Ulitskajan teokset.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat fiktiivisiä,  elämäntarina-tyyppisiä. Viimeisen osion novellit ovat lyhyitä ja kuvaavat ilmeisesti kirjailija Ulitskajan työmatkoilla tapahtuneita sattumuksia.

Tällä kertaa Ulitskajan henkilögalleriassa on esimerkiksi saman miehen ensimmäinen ja toinen vaimo, jotka miehen kuoltua muodostavat uusperheen ja alkavat pitää huolta toisistaan (Menage a trois), ruhtinassukuinen perheenäiti, joka kasvattaa kaksostyttärensä hienostoväen tapaan, mutta salailee sukutaustaansa viimeiseen asti (He elivät kauan), sekä kirkkokuorossa laulava Masa, jonka mies hylkää perheensä ja ryhtyy munkiksi (Kirkkokuoron Masa).

Kertomuksilla ei ole mielestäni erityisesti yhteistä nimittäjää, mutta Veren salaisuus -osion novelleissa on monessa aiheena epätyypilliset perhesuhteet ja toisen miehen tai naisen lapsesta huolehtiminen.

Verrattuna blogissa aiemmin esiteltyyn Sergei Dovlatovin Meikäläiset -kertomuskokoelmaan Meidän tsaarimme väkeä on ehkä jollain lailla lämminhenkisempi.Teokseen kannattaa käydä käsiksi, jos haluaa lukea oman elämänpiirin ulkopuolella olevia kertomuksia ihmisistä, joiden maailmassa on kuitenkin jotain tunnistettavaa. Novellikokoelma sopii yöpöydälle tai rantakassiin myös siinä tapauksessa, jos epäilee, että keskittymiskyky lukijana ei jostain syystä riitä kokonaiseen romaaniin.

Muusa (Jessie Burton)

Yleisvaikutelma

Jessie Burtonin Muusa on todella mukaansatempaava tarina, jota ei malttaisi jättää kesken, kun on päässyt lukemisessa vauhtiin. Tarinassa on useita lukijaa innostavia elementtejä: kiinnostavat ja osittain eksoottiset tapahtumaympäristöt, rosoisella tavalla sympaattiset henkilöhahmot ja historian tapahtumat, jotka vaikuttavat henkilöiden kohtaloihin. Takakannessa teoksen mainitaan olevan "lukuromaani", joka jonkin määritelmän mukaan tarkoittaa teosta, joka ei tutki elämän tarkoitusta tai pyri esittämään syvällisiä katsomuksia.
https://www.kirjastot.fi/kysy/mika-se-lukuromaani-oikeastaan-on
Hmmm, kuulostaa aavistuksen vähättelevältä vai eivätkö rotukysymykset, sodasta hengissä selviäminen tai oman identiteetin peittely kuulosta aika syvällisiltä teemoilta?

Ketkä ja missä?

Kirjassa on kaksi tarinalinjaa, jotka loppujen lopuksi kytkeytyvät toisiinsa. Ensimmäinen aikataso kuvaa 1930-luvun lopun Etelä-Espanjaa, joka on sisällissodan kynnyksellä. Tarinan keskushenkilö on niukin naukin parikymppinen Olive Schloss, jonka isä on itävaltalaissyntyinen taidekauppias ja äiti brittiläinen aristokraatti. Olive on salaa vanhemmiltaan hakenut lontoolaiseen taidekouluun ja kertomuksen alkaessa pyörittelee hyväksymiskirjettä käsissään. Perhetilanteen vuoksi koulu jää, mutta andalusialaisen maatilan ullakkohuoneessa Olive maalaa sitäkin vimmaisemmin.

Schlossin perheen avuksi ilmaantuu paikallinen sisaruspari, Teresa ja Isaac Robles. Sodan kolkutellessa ovelle sisarusten ja Schlossin perheen elämänkohtalot kiinnittyvät toisiinsa kiehtovalla ja lopulta pelottavallakin tavalla.

Toisen, 1960-luvun lopun Lontooseen sijoittuvan tarinalinjan päähenkilö on Trinidadista Karibialta Lontooseen muuttanut Odelle Bastien. Odelle työskentelee ensin kenkämyyjänä, mutta pääsee sihteeriksi lontoolaiseen taidegalleriaan. Eräänä päivänä galleriaan tulee nuori mies, joka haluaa myydä äidinperintönä saamansa taidetoksen, jonka tekijänä pidetään tuntemattomaksi jäänyttä espanjalaistaiteilijaa, Isaac Roblesia.

Enempää ei juonta kannata selostaa. Sen voi vielä todeta, että 1960-luvun aikatasolla näkökulma on Odellen, joka myös on tarinan minäkertoja. 1930-luvun osiossa kertoja on ulkopuolinen eikä tarinaa ole kerrottu erityisesti kenenkään näkökulmasta, vaikka Olive ehkä onkin eniten esillä.

Mielleyhtymiä

Teos muistuttaa etäisesti Taina Sampakosken Ikoni-romaania. Molemmissa taideteos heijastaa salaperäisellä tavalla tekijänsä identiteettiä ja tärkeää henkilökohtaista elämystä, vaikka katsojat näkevätkin siinä pääasiassa jotain ihan muuta, ja  tulkitsevat teosta tunnetun myytin pohjalta.

Kenelle sopii?

Taide ja taiteilijuus ovat näkyvästi esillä teoksessa, joten kuvataiteesta kiinnostuneet ovat varmasti yksi kohderyhmä. Espanjan sisällissota ei myöskään liene kovin kuvattu aihe, joten sen alkuvaiheista tämä teos antaa  tietoa - melko rajatusta näkökulmasta tosin. Hyvien tarinoiden ystäville teos on ilahduttava löytö.

Tärkeintä tässä kirjassa ovat tietysti ihmissuhteet, mutta myös andalusialaisen luonnon kuvaus on viehättävää: "Heinäkuussa varjot ovat iltaisin pitkiä, heinäsirkkojen karhea siritys täytti kuuman yön. Pellot olivat nyt persiljan, limetin ja omenan vihreitä. Villikukkia: siellä täällä punaista ja kuninkaallista purppuraa, kanariankeltaisia terälehtiä tuulenvirissä. ja kun tuuli yltyi, ilmassa maistui suola. Meren ääntä ei kuulunut - mutta jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla koppakuoriaisen naksuvat nivelet kun se paarusti viljan juurella."

Meikäläiset (Sergei Dovlatov)

Kuka, mitä, missä?

Meikäläiset on  tarinakokoelma. Kirjan jokainen luku on jonkun Sergei Dovlatovin sukulaisen elämäntarina. Takakansitekstin mukaan teos on eräänlainen "kirjallinen perhealbumi", mikä kuulostaa aika viehättävältä idealta.

Kuten perhealbumeiden yhteiskuvissa  serkut, tädit ja isoisät esiintyvät myös toistensa tarinoissa. Henkilögalleria  sitoo näin tarinoita toisiinsa, vaikka ne kaikki ovatkin luettavissa erillisinä kertomuksina. Tästä "yksilöinä, mutta yhdessä" -ideasta teoksen kansikuvakin antaa viitteitä. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että sukulaiset olisivat kovin lähisissä väleissä keskenään.

Ajallisesti ollaan 1900-luvulla, vallankumousvuosista 1980-luvulle. Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliittoon, mutta aika moni sukulaisista, Dovlatov itse mukaan lukien, siirtyy jossain vaiheessa länteen.

Teoksen henkinen miljöö on etupäässä kaupunkilaisälymystön elämänpiiriä. Esimerkiksi Leningradissa elelee useampikin Dovlatovin klaanin jäsen.

Kenelle voi suositella?

Jos on kiinnostunut naapurimaan lähihistoriasta tavallisen (älymystöön kuuluvan) ihmisen näkövinkkelistä, teos on hyvä valinta. Dialogi on paikoin jopa viihdyttävää, ja henkilöt uskottavia. Teos on pituudeltaan noin 150 sivua, joten se on myös melko nopealukuinen.